Oma pieni salaisuus.

Eilinen Armanin ohjelma Suomen lastensuojelusta herätti paljon ajatuksia sekä myös muistoja. Oon muistellu omaa lapsuutta, nuoruutta ja miettiny sitä ett mikä omalla kohallani on menny vikaan. Noh, tiiänhän mä mitä on tapahtunu; perheväkivaltaa, koulukiusaamista, alkoholismia, köyhyyttä, halveksuntaa, hylkäämisiä, seksuaalista hyväksikäyttöä jne.  Mutt oon koittanu miettiä, ett olisko asiat voinu mennä toisin jos olisin lähteny lastensuojelun piiriin kun sitä mulle ehotettiin ollessani 13-vuotias. Oon myös miettiny sitä, ett miks mua ei vaan otettu kotoa pois jos tiedettiin mulla olevan kotona paha olla? Mä en siis tänäkään päivänä tiiä kuka oli tehny musta ilmotuksen lastensuojeluun kun olin seiskaluokalla ja muistan kun äiti ilmotti vihasena ett "sossuakat tulee urkkimaan meijän asioita ja ett mitä oon menny jossain puhumaan". Äiti alotti sen saman syyllistämisen jota oon tainnu kuulla koko elämäni...jos puhuisin niin pilaisin kaiken, veisin kaikilta kaiken. Ja enhän mä taaskaan niin halunnu tehä. Muistan myös ajatelleeni ett jos mä olisin niin itsekäs ja hoitaisin asiat niin ett pääsisin kotoa pois, niin kukaan ei huolehtis veljestä joka oli silloin vasta vauva. En myöskään uskaltanu ottaa riskiä siitä ett mut erotettais veljestä eri paikkoihin joten mä olin hiljaa, hymyilin ja käyttäydyin hyvin. Ja se meni kaikkiin täydestä. Ja sisältä mä itkin...

Mä yritin äsken ettiä kauan sitten tilaamiani asiakirjoja siltä ajalta kun oltiin turvakodissa. Kun tilasin ne itteäni koskevat paperit niin halusin tietää, ett oliko niillä tietoa siitä mitä meijän kodin seinien sisällä tapahtu, halusin tietää ett tiesikö joku ja yritettiinkö meitä oikiasti auttaa. Muistan ett luin paperit (joita oli vähän) kerran läpi, mutt ahistus kävi liian voimakkaaksi joten piilotin paperit. Tänään en niitä löytäny. Mulla on kuitenkin nyt suuri tarve käyä asioita taas läpi joten koitan ettiä niitä taas huomenna. Tuun siis käymään niitä asioita läpi tulevissa postauksissa.

Huomenna on myös terapia. Mä tiiän ett tuun hajoileen. Kumpa joku pitäis mua kädestä kii.

Sitä ei sade pois huuhtele.

Se tuli taas. Tää tappavan tukahduttava olo joka muistuttaa mua siitä todellisuudesta millanen mä oon. Tällanen mä tuun aina olemaan. En voi sitä muuttaa. Halveksin itteäni ja haluan rääkätä kaiken paskan itestäni pois. Mä oon kuin joku mätänevä kasa jotain epämäärästä paskaa!! Mä oon jotain niin saastaista ettei musta koskaan tuu puhdasta, ei koskaan inhimillistä, ei muuta kuin jotain väliaikaista, jotain joka pian unohtuu ja katoaa. Jos tietää kuinka mua on käytetty niin ei silloin voi mua ihmisenä pitää, ei haluta, rakastaa tai koskea. Kyllä mä ymmärrän...

 Kumpa mä saisin kaiken poistettua tai edes vejettyä takaisin niin ettei kukaan tietäis. Silloin en olis kenenkään silmissä kaatopaikkakamaa. Mua kaduttaa ett oon joskus suuni aukassu. Haluaisin niin paljon muuttua, olla puhas ja ehjä! Kumpa saisin muutettua kaiken!! Mutta ne asiat, kaikki ne menneet asiat on jotain sellaista jotka on tullu jäädäkseen. Ne on arpina mun keholla, sisällä sydämessä ja iholla. Niitä ei saa pestyä pois, ei vaikka kuinka hinkkaisi ja raapisi. Ei mikään vie niitä pois. Niin kauan kuin mä elän mä kannan sitä kaikkea mukanani. Ja niin kauan kuin mä elän mä tunnen olevani se...se jonka moni on kironnut alimpaan helvettiin. Ei mikään anna mun unohtaa.

Miten selvitä näiden tunteiden kans? Mä en todellakaan tiiä. Eikä asiaa helpota se, ett tiiän kohta tulevan yön ja jälleen katkonaiset unet sekä painajaiset. Sitten tulee uus päivä...ja sama taakka kannettavana. Ja se toistuu yhä uudelleen.

Mutt oikiasti, mä en oo paha enkä aina niin kamala. Joskus mä oon ihan kivakin.

Erillainen. Vääränlainen.

Oon pari kertaa alkanut kirjottamaan, mutt ei onnistunu. Nytkin oon tuijottanu tyhjää ruutua ja miettiny jaksanko kirjottaa. Asiaa olisi, mutt voimia ei. Musta kuitenki tuntuu ett pakko saaha ees vähän purettua tätä vyyhtiä jotta se ei pääse kasvamaan liian ja sitten kynnys kirjottamiseen kasvaa entisestään.

Eilen oli terapia ja käytiin edellisen kerran asioita läpi ja sen herättämiä reaktioita ja ajatuksia. Eilinen oli myös viimenen terapia ennen kesätaukoa. Nyt siis edessä 5 viikkoa ilman terapiaa. Odotan sekä innolla että suurella pelolla. Saan hetken olla rauhassa asioiden vatvomiselta, mutt entä sitt ku en pääse purkamaan paskaa ja pahaa oloa mihinkään? Entä ku en pysty näkemään itteäni vahvana vaan oon osieni vietävissä ja annan niiden tuhota mut? Entä ku tarvisin voimien latautumista ja paikkaa jossa tuun täysin ymmärretyksi ja tunnen itteni normaaliksi? Terapiassa mä en antanu näkyä noita ajatuksia vaan esitin reipasta. En halunnu sen luulevan mun olevan jotenki "onneton luuseri".

Parina viime kertana ollaan terapiassa käyty läpi mun hylätyksi tulemisen pelkoa. Oon puhunu  paljon lapsuudessa tapahtuneista mitätöinneistä, täysin huomiotta jättämisestä. Terapiassa siinä ääneen puhuessa mä yhtäkkiä tajusin kuinka mut on kasvatettu olemaan hiljaa ja näkymätön. Mulle on sanottu usein olevani vääränlainen ja siitä johtuen en saanut jotain kuten sisko sai. Mä olin pyöreämpi, rumempi, hankalampi. Eikä mikään ollu mua varten. Ja jopa koulurepusta sain tuntea huonoa omaatuntoa. Samaan aikaan kuunnellessani moitteina vääränlaisuudestani mun itsetunto hajos sirpaleiksi ja nykyään en anna itelleni minkäänlaista ihmisarvoa. Muistan kuinka lapsena olin valmis tekemään ihan mitä vaan jotta olisin tullut huomatuksi, rakastetuksi! Mutt ei mua ollu niille olemassa. Ja sen tajuaminen sattuu! Mä mietin ja mietin, ett mikä mussa oli niin erillaista ettei muhun voitu "tuhlata" aikaa, rahaa tai rakkautta, jotain edes? Mä reppana jopa opettelin 9-vuotiaana käärimään äitille baarisätkät jotta saisin kuulla kehuja, ja jumalauta mä tunsin itteni hyväksi tytöksi kun äiti mua kännikavereilleen kehu. Krapulapäivänä mua ei enää taas ollutkaan. Ensin mut lapsena mitätöidään, sitten rikotaan...ja lopuksi myydään.

Pahoittelen sekavaa tekstiä, tää kaikki on sekasin mun päässä ja tälläkin hetkellä  mua ahistaa aivan  mielettömästi. Tekee mieli viiltää sillä musta tuntuu sen olevan ainoa keino jolla voin vihaa jotenki edes hallita. Mä oon niin hukassa! En tiiä yhtään kuka oon enkä uskalla luottaa kehenkään niin paljoa jotta pyytäisin apua!

Mä oon tajunnu, ett mutt on kasvatettu viihdyttämään, hoitamaan, huolehtimaan muista...keinolla millä hyvänsä. Mulla ei oo mitään väliä. Ei niin kauaa kunnes muut taas tarvii jotain.

Matka muistoihin.

Palataan vuosia taaksepäin...

Tyttö oli pojan asunnossa yksin, kaukana kotoa. Se oli omakotitalo pellon vieressä. Tyttö muisteli edellistä viikonloppua ja pirtun juontia. Oli tuntunut ku pirtu olis ollu kuin koko kehon puudutus maailmaa vastaan. Se pitää juua jäisenä jotta siitä polttelusta vois nauttia. Tyttö muisteli kuinka poika oli illan aikana saanu puhelun jonka loputtua poika sano: "mä käyn äkkiä maailmalla, ei mee kauaa. Pysy sisällä ja pois ikkunoista. Elä avaa ovea." Sitt tyttö jäi yksin ja sammutti kaikki valot. Tyttöä pelotti kun ei tienny mistä oli kyse ja eikä sitä, ett oliko joku mahollisesti tulossa ovelle. Tyttö katseli olohuoneen ikkunasta takapihalle ja pellolle, mietti voisiko peltoon piiloutua. Sitten tyttö ymmärsi kuinka sokkeloinen talo on ja kuinka monta ovea siinä on...hätä alkoi hiipiä mieleen kun ei tiennyt mistä niistä ovesta joku tulisi jos tulisi. Tyttö otti pullosta suullisen polttavaa jotta rauhottuisi ja meni sisäkautta autotalliin tupakalle. Tyttö laitto tekstarin kaverilleen lähipaikkakunnalle "Musta tuntuu ettei kaikki oo nyt hyvin. Missä päin oot?" Pian tuli vastaus "mähän oon sanonu ettei sun pitäis olla siellä. Jeppiksessä." Tyttö laitto puhelimen pois ja mietti mitä helvettiä tekis. Pitäiskö tehä kuten edellisellä kerralla kun poika oli "käyny maailmalla". Silloin poika oli käskeny tyttöä kattomaan mitä sängyn alla oli. Siellä oli ase.

Poika opetti nopeasti tyttöä käyttään sitä, mutt vaan jos muuta keinoa ei oo. Tyttö ei suostunu ottaan asetta käteensä, sanoi ettei koskaan aio ampua. Ehkä poika tiesi sen myös. Sillä pari tuntia myöhemmin oli tyttö saanu viestin "juokse pellolle ja pysy siellä. heti"

Mitä tapahtuisi tällä kerralla, pitäisikö kiellosta huolimatta lähtä pois talosta vai odottaa? Pitäiskö sittenkin soittaa poliisille...ja sanoa mitä?! Tyttöä alko pelottaa hetki hetkeltä enemmän pirtuhumalasta huolimatta. Sitt kuulu auton renkaiden ääni hiekkatietä vasten, se kahina ja pikkukivien rapina...tyttö muistaa ne yhä. Pelotti ja sydän jyskytti. Poika tuli takas hymy huulillaan ja kaappas tytön syliinsä. Asiasta ei puhuttu, tyttö ei uskaltanu kysyä.

Seuraavana päivänä tyttö ja poika heräs siihen kun kans poliisia seisoo makuuhuoneen ovella. "kröhöm...se oli ny semmonen juttu ett ******* lähtee meijän mukaan" Poika alko nauramaan ja puki vaatteita päälleen. Ei sanonu mitään. Taas tyttö jäi yksin. Miten poliisit oli tullu sisään?! Päässä jyskytti pirtun jälkitila, mutt kahvilla ja särkylääkkeillä siitä tuli siedettävää. Vähitellen tyttö alko tajuamaan ettei asiat näytä yhtään hyvältä. Sen olis pakko päästä kotiin. Oli lauantai. Päivä meni pidemmälle ja aika kulu... Tyttö soitti äidilleen ja pyys apua, mutt äiti oli humalassa. Sieltä ei kukaan voisi auttaa. Tyttö kiersi taloa ympäri ja mietti mitä helvettiä tehä. Ja sitt poika tuli takas. Se sano vaan "eipä nuo mitään voineet". Mitä se sitten ikinä tarkottikaan. Poika sano: "lähetään, tuu autoon." Poika oli hiljaa ja outo. Auto ajoi talon vieressä olevasta risteyksestä suoraan ja tyttö ihmetteli, ett miks sinne sillä se oli pieni "saari" eikä siellä ollu paljon mitään muuta kuin metsää, mökkejä ja lisää metsää. Pian poika pysäytti auton ja pyys anteeks. Sitt käski tyttöä nousemaan. Ulkona oli tyyppejä ja kaks autoa. Kaks poikaa otti tytön ja veivät toisen auton takapenkille. Ne nauro..."oot ny meijän". Sitt auto lähti liikkeelle. Tyttö itki ja riuhtoi. Toinen niistä aukas housunsa ja tytön pää painettiin sen jalkoväliä vasten. Tytön oli pakko aukasta suu. Hankala asento tuotti kipua ja muutenkin tuntu ett tyttö tukehtuu. Kaikki nauro. Joku kopeloi tyttöä kaikkialta ja kouri. Tytön päässä kohisi. Tyttö tiesi ettei pääsisi kotiin.

Vanki.

Palataan viikko ajassa taaksepäin... Mun mummu ja pappa oli tullu Hyvinkäältä käymään ja kuten aina, niin tälläkin kertaa ne majaili mun äitin luona. Kaiken mietinnän jälkeen sain kerättyä tarpeeks rohkeutta mennä käymään siellä. Kamalinta siinä oli siskon näkeminen sillä tiesin sen olevan siellä myös. Ja niin olikin. Yllätyksekseni "näkeminen" meni ihan hyvin..tai no niin hyvin kuinka nyt mennä voi, sillä mä olin koko ajan aivan kuin sisko ei siellä oliskaan. En kattonu siihen päin, en tervehtiny enkä myöskään vastannu tai reagoinu sen kysymyksiin tai sanomisiin yhtään mitenkään. Se ei ollu mulle olemassa. Siinä mä onnistuin ja oon ylpeä itestäni. Kaikesta huolimatta mä lähin sieltä kyyneleet poskilla valuen. Ja miten se sitt sai alkunsa...

Olin saanu kaveriltani facebookissa kuvahaasteen jossa piti julkasta 5 vähintään 15 vuotta vanhaa kuvaa. Mulla ei itestäni montaakaan kuvaa oo joten äitillä ollessa päätin sen varastoista ettiä niitä. Alku meni hyvin...sitt alko tuleen valokuva-albumeita joissa oli kuvia veljeni vauva-ajoista. Jokaisessa kuvassa mä olin aina kääntäny pään pois tai katsoin alaspäin. Näin jälkikäteen mä näin niin selvästi kuinka musta näky kaikki se paha olo ja salailu. Ne kuvat sattu! Joissain kuvissa hymyilin ja nauroin veljeni kans ja muistan niiden hetkien aitouden ja onnellisuuden vaikka seassa oli paljon kipua ja pelkoa. Selasin kuvia eteenpäin...ja sitt tuli isäpuoleni hautajaiskuvat ja kortti jonka veljeni oli isälleen askarrellut. Kortissa luki pienin haparoivin kirjaimin "Ethän isi unoha minua". Sen nähdessänimun sydän meni rikki...muistin kuinka mua syytettiin isäpuoleni itsemurhasta ja kuinka olin vuosikaudet eläny siinä uskossa ett se todella olin mä joka aiheutti veljeni isän kuoleman. Tunsin itteni saatanan paskiaiseksi vaikka kuinka yritin pysyä kiinni nykyhetkessä. Pahasta mielestä huolimatta jatkoin kuvien selailua ja...löysin kuvia joiden olemassaoloa en tienny tai muistanu...

Muistan kauan sitten kun veljeni painautu aivan mun kylkeen kiinni, tuli kainaloon ja kysy "miksei sulla oo enää aikaa mulle". Olin niihin aikoihin ajautunu seurusteleen sen yhen paskiaisen kans ja lähes aina oltiin sillä vieraalla paikkakunnalla. En tienny, ett tuosta tilanteesta oli otettu kuva ja siinä se oli suoraan mun silmien edessä. Kuvaa seuraavana arkipäivänä mä lähin...enkä tullu kotiin vähään aikaan taksin. Pari päivää kuvan ottamisen jälkeen mut myytiin. Voi perkele kun oisin voinu varottaa sitä kuvassa näkyvää tyttöä!! Vaikka tyttö oli jo rikottu niin kuvan ottamisen jälkeen mikään ei enää olisi hyvin. Kuvia oli aika paljon...lopulta musta tuntu ett ne kaikki vaan vilisi mun silmissä. Tuntu ett mä kuristun!!

Se tyyppi...se oli niin todellisena mun mielessä ja mun iholla. Mä muistin sen äänen ja kosketuksen, aivan kaiken. Mieleen alko ponnahteleen kaikkia muistoja ja ihmeellisiä yksityiskohtia, kuten se ettei se koskaan puhunu musta nimellä. Mä olin tyttö. Äitilleen se sano esim. ett "keitäppä tytölle kahvit" ja kavereilleen ett " me tullaan tytön kans käymään". Kukaan ei varmaan ees tienny mun nimeä! Muistin kuinka se oli poissaollessaan aina tietoinen mun päivän liikkeistä, eli ett mitä olin tehny ja missä käyny sen ollessa koulussa viereisellä paikkakunnalla. Muistin kuinka se hommas aina kaiken mitä olin vähänkin vihjannu haluavani ja usein en edes tajunnu sanoneeni mitään kun se oli jo hankkinu sen mulle. Muistan kuinka se ei halunnu mun viettävän yksin aikaa sen kodin takapihalla...enkä mä saanu mennä yhteen huoneeseen joka pysyi aina suljettuna. Kaikkia outoja muistoja pyöri mun päässä ja mulle tuli tosi kuvottava ja paljas olo. Oli pakko päästä ulos! Laitoin nopiasti kuvat laatikkoon ja vinkkasin Beijbelle haluavani lähtä. Takkia pukiessa kyyneleet tuli silmiin, hissiin päästessä ne jo valu pitkin poskia. Mä säikähin sitä kuinka voimakkaasti se tyyppi ja ne muistot pitää musta kiinni! Mä todella oon yhä menneisyyteni vanki. 

Kaiken muun lisäksi tuo takauma on hankaloittanu mun olemista aivan mielettömästi ja se pyörii kehää mun ajatuksissa. Ihan ku mä olisin räjähdystilassa... Mun mieli kuiskii jatkuvasti etten mä koskaan tuu pääsemään vapaaksi ja ettei kukaan pysty rakastaan mua sillä mut on liattu niin pahoin ettei sitä enää puhtaaksi saa. Huora mikä huora.