Unohdettua.

Otin pienen saikunpätkän töistä sillä tuntu ett nyt pitää saaha hetki aikaa miettiä ja rauhottua. Ehkä mä tajusin ett meneillään oli/on liian paljon asioita ja aikaa oli liian vähän niiden käsittelyyn. Tänään olin ensimmäisen päivän jonka vietin kotona ja yllätin ittenikin siinä ettei mulla omatunto kolkuttanu yhtään, eikä mikään syyllistäny mua mieleni sisällä kuten yleensä on käyny jos oleilen kotona tekemättä mitään. Ehkä mun mielikin oli ymmärtäny mun tarvivan oikiasti tän pienen hengähdystauon ja päätti olla hiljaa. Aamulla pojan lähettyä kouluun mä lähin koirien kans aamulenkille aurinkoiseen säähän. Tuntu aika hyvälle. Päivällä katoin pari leffaa peiton alla makoillen ja myöhemmin tein koulusta saapuvalle ruokaa.

Eilen oli terapia joka varmaan lisäs mun tarvetta hengähtää. Terapiassa mun tajuntaan tulee usein asioita jotka oon unohtanu tai luullu unohtaneeni. Se on kamalaa kun kesken juttelun mieleen pompahtaa jotain täysin odottamatta! Kuinkahan monta kertaa mä oon terapiassa sanonu "...nyt muistu mieleen..."  Se on hämmentävää muistaa joku tapahtuma, muisto, tunne tai lause jostain kaukaa ja tuntea se niin voimakkaasti kuin se olis tapahtunu juuri äsken. Se tuntuu kuin sun täytyis muodostaa käsitys itsestäs aina uudelleen kun tajuntaan tulee jotain uusia asioita. Joka ikinen muisto muokkaa omaa itseä ja näkemystä nykyhetkestä ja elämästä sekä kaikista ympärillä olevista ihmisistä.

Huomasin just etten mä oo muistanu kertoa siitä työkaverini tekemästä enkelitulkinnasta. En tee sitä nyttenkään sillä väsymys vie voiton, mutt pian sen teen. Se oli erittäin mielenkiintosta mitä asioita tuli esille joten haluan käyä niitä läpi vielä täällä, blogin sivuilla.

Miks en minä?

Kuluneet päivät on ollu osittain aika hämmentäviä. Oon joutunu miettimään paljon omaa kamppailuani tätä sairautta vastaan sekä toivottua eheytymistä. Huomatessani, ett jotku seuraamistani blogeista on joko lopettaneet tai muuttaneet blogin aihetta aivan toiseksi, sillä masennus/traumatisoituminen/itsetuhoisuus/syömishäiriö tai muu vastaava ei heillä enää ole niin suuri ongelma jotta kokisi tarvetta siitä kirjottaa. Tuo on tietenkin aivan ihana huomata ja tottakai toivon kaikille kaikkea hyvää, mutt samalla on tullu suunnaton hätä omasta toipumisesta ja siitä, ett miks mä en parane. Oon välillä jopa peloissani miettiny, ett mitä mä teen väärin tai enkö vaan idiootti osaa voija paremmin?!

Kyllä mä ymmärrän ett jokaisen ihmisen tapaus on erillainen eikä mitään voi toisiinsa verrata, mutt siitä huolimatta mä hätäilen. En voi olla miettimättä ett entä jos mä en koskaan pääse pois tästä oravanpyörästä..?

Viime öinä oon nähny järkyttäviä painajaisia. Jokaisessa niissä on ollu sairasta viiltelyä, raajojen paloittelua ja silpomista sekä tietenkin pakenemista milloin mistäkin. Ei siis kovin levollista. Ja edelleen makuuhuoneessa nukkuminen tuottaa suuria vaikeuksia ja eilen illalla pakotin itteni pysymään makkarissa omassa sängyssä vaik mieli kilju olohuoneen sohvalle. Sain nukuttua vaikkakin oon ollu taas hereillä monta kertaa. Helpompaa olis suosiolla siirtyä olkkariin nukkumaan, mutt mä tunnen jotenki "pettäväni" Beijben jos en nuku hänen vieressä. Aaargh...ärsyttävää!!

Nyt on menossa viimenen viikko kesälomasta ja koitan nauttia jokaisesta päivästä. Perjantaina olis ex-työkaverin järjestämät rapujuhlat :)

Pakoon ja piiloon häpeältä.

Jokunen päivä on vierähtäny viime kirjottelusta. Yksinkertaisesti ei vaan oo ollu aikaa päivittää kuulumisia sillä oon ollu paljon menossa, lähinnä töissä ja terapiassa ja töissä ja kotona äkkiä nukkumassa ja sitt taas töissä. Toisaalta hyvä juttu eet oon ollu kiireinen mutt mä tiiän ett teen sen tahallaan jotta en joutuis pysähtymään ja ajattelemaan. Pelkään huomaavani jotain tai pelkään romahtamista. En uskalla uskoa tämän hyvän mielen olevan totta. Entä jos mä vaan kuvittelen..? Yks päivä huomasin ett mulla on kiire hyödyntää noita hyviä hetkiä kaikin mahollisin keinoin ja jotenkin saavuttaa jotain, tehä jotain tai laittaa elämääni johonkin suuntaan jotta nurkan takana odotteleva romahdus ei sais mua kokonaan kaadettua. Hölmöä... Tää positiivinen ajattelu ja ilosemman asenteen opettelu tekee mut entistä väsyneemmäksi. Tää on aika raskasta. Epäaitoa.

Kävin keskiviikkona ottamassa tatuoinnin josta puhuin viime kerralla. Kuvasta tuli ihana, täydellinen. Sanoin Maestrolle ett ymmärrän ranteen olevan siinä kunnossa ettei arpia saa piiloon, enkä toisaalta tunne siihen tarvettakaan, mutt tatuointi tekis siitä edes hitusen sievemmän. Nyt arpien vierellä lentelee lintuparvi joka alkaa siitä puolipisteestä. Kuva on ihan kuin tarkotettu mun iholle. Maestro menee piipahtamaan Helsingissä ja tulee takas n. kuukauden kuluttua jolloin tarkotus oli lisätä väriä, sillä se ei halunnu liiaksi rasittaa ihoa yhellä kertaa. Laitan kuvaa kunhan saisin lisättyä kännykästä kuvan koneelle (sehän vaatiikin paljon..) Jostain kumman syystä en saa lisättyä kuvia postaukseen jos kirjotan kuulumisia kännykällä. Ärsyttävää! Mutt nyt jälkikäteen oon uskomattoman huojentunu ett sain pidettyä pääni "Pahaa" vastaan enkä antanu periksi vaikka tunsin itteni luovuttajaksi koska halusin yrittää taistella. :/  Mä olin (innolla) oottanu tatuoimisen tuottavan kipua, mutt ei. Beijbkin varotteli mua ett ranne voi olla kivulias paikka, mutt ei. Kyllä mä siis tunsin neulan pistelevän iholla mutt...siihen se jäi. Mä olin aamuvuoron jälkeen vielä väsynytkin ja siinä tasaisessa hurinassa meinasin nukahtaa. Naureskelin siinä ett tatuoiminen ennemminkin rentouttaa mua ja tuottavan nautintoa kuin olisi kivuliasta. :D Kiitos vielä Maestrolle.

Torstaina oli terapia ja siellä puhuttiin paljon irtipäästämisestä ja peloista joiden kanssa oon paininu pojan lähdettyä koulureissulle. Käytiin paljon omia lapsuuden tapahtumia läpi ja nyt ymmärrän omaa käytöstäni vähän enemmän. Nyt mä osaan jotenkin hyväksyä myös sen, ett mä oon äitinä tällanen joka huolehtii ja on erittäin kiinnostunu lapsen liikkeistä, tekemisistä ja touhuamisista. Mä haluan antaa pojalleni vapauden kokea uusia juttuja ja nauttia lapsuudesta ilman huonoa omaatuntoa. Kerroin terapeutille muistavani kuinka lapsena kouluissa kaikki selailivat Kesäfiillis-lehtistä joka kaikille koululaisille jaettiin enen kesälomaa ja samaan aikaan kun kaverini suunnittelivat mihin menevät niin mä leikkiin mukana, ett mihin menisin jos saisin. Tiesin etten koskaan mihinkään pääsisi mutt halusin olla ilossa mukana ja leikin. Kerran olin parhaan kaverini kanssa suunnitelleet ett mentäisiin viikonlopun kestävälle ratsastusleirille joka ei olisi edes maksanut paljoa. Ajattelin iloisena saavani varmasti luvan sillä en olisi kauaa kotoa pois eikä se maksaisi paljon mitään! Muistan niin elävästi sen lapsen innostuksen joka sisälläni silloin pulppusi! Kysyin äitiltäni lupaa ja vastaus oli tyrmäävä "Mistähän helvetti kuvittelit saavas ne rahat?! Minä saan niska limassa paiskia töitä ja sitten ollaan koko ajan kinuamassa kaikkea mutt ikinä ei olla mitään valmiita tekemään!! Aina pitää vaan saaha ja saaha! Senkun menet mutta et mun rahoilla!" Siskoni kohalla noita sanoja ei kuultu. Se sai harrastaa kaikkea...sillä oli välineet ja vehkeet kaikkeen. Se reissasi kaverinsa perheen mukana ympäri Suomea, oli leireillä ja sai kaikkea. Mä olin kotona ja podin huonoa omaatuntoa itsekkyydestä. Häpesin olemistani.

Tuo häpeän kokeminen elää yhä erittäin voimakkaasti. Aina kun mieleen tulee jokin asia mitä haluaisin, toivoisin tai vain unelmoisin niin ensin tulee häpeä omasta halustani, häpeä siitä ett haluaisin jotain itelleni. Tuon asian kanssa painin lähes päivittäin ja jopa uutta ripsiväriä ostaessa alan selitteleen beijbelle todella tarvitsevani sitä edellisen kuivuttua jne. :/  Kaikkeen täytyy olla selitys.Terapiassa käytiin noita  tunteita läpi ja pelkoani siitä, ett oon kuvitellu olevani samanlainen kuin oma äitini koska en osaa päästää pojastani irti. Huomasin olevani kaukana omasta äidistäni. Eihän se, ett mä itken huolestuneena "eron hetkellä" tarkota sitä, etten mä antais pojan lähteä. Tottakai mä annan ja oon ilonen siitä ett poika ite haluaa ja uskaltavaa lähteä. Oon vihanen siitä kuinka huonoksi oon oppinu tuntemaan itteni jo lapsena. Mulla ei ikinä ollu mitään väliä. Ja vaikka kuinka yritin uskotella olevani oikiasti sadun soturiprinsessa niin aina mä tunsin itteni turhaksi. Eihän mua edes sanottu söpöksi eikä sieväksi kuten siskoani. Olin pallero makkaramaakari eikä musta koskaan tulis mitään. Niin uskon yhä aina huonona hetkenä. Kai mä vaan kaipaisisin vähän huolenpitoa... (taas tuli itsekäs paskiainen olo)

Tänään on onneksi se päivä kun poika tulee takas kotiin, vaikkakin ovat koululla vasta joskus klo. 22-24 välillä. Tuijotan koko ajan kelloa ja ootan ajan kuluvan! :) Huomenna me tehään yhessä jotain kivaa! Illalla käyn istuun iltaa kaverin luona ja parantamassa maailmaa.

Paljon olis ollu vielä asiaa mielenpäällä, mutt alko vähän ahistaan nuo muistelut lapsuudesta. Millonkohan mä pääsen niiden asioiden yli..? Miks en voi tuntea itteäni hyväksi ja arvokkaaksi?

Mä yritin niin kovasti...

Tekis mieli itkeä. Haluaisin käpertyä peiton sisään ja hautautua piiloon kaikelta. Mulla on paha mieli, kai tätä vois kutsua jonkunlaiseksi suruksi...jostain. Mulla ois kamalan paljon asiaa, mutt ei voimia tuoda niitä ulos. Terapia meni hyvin, mutt siellä tapahtu jotenki liian paljon jotta pystyisin niitä vielä kunnolla sisäistään ja kertomaan. Kaikki mitä käytiin läpi oli erittäin tärkeää ja havainnot tosi suuria. Yhteen terapeutin kysymykseen mä yritin ja yritin ettiä vastausta, voi perkele mä pinnistelin kun en halunnu vastata "Ei tuu mieleen" tai " Ei ollu" tai " Ei". Mä olin hiljaa ja annoin terapeutin nähä kuinka mä laitoin aivot peliin jotta muistaisin tai mieleeni tulis jotain. Mutt ei. Jouduin vastaamaan kieltävästi. Terapeutti katsoi mua ja hymähti hiljaa pahoittelevasti ja ilmeisesti katui kysymystään. Tuota asiaa mä mietin yhä. En pääse sen asian yli.

Töissä meni kaikki hyvin vaikka huomasin ett terapiakäynti oli vieny enimmät voimat. Jaksoin kuitenkin, mutt töistä lähtiessä kaikki palautu jälleen mun mieleen ja nyt oon ihan sekasin enkä osaa laittaa ajatuksiani järjestykseen. Mun pää on sekasin kaaoksesta! Haluaisin niin paeta... Mä pelkään.

I am better.

Oon viettäny vähän vapaata kirjottamisesta parina viime päivänä. Oon koittanu nauttia viimeisistä kesälomapäivistä ennen töihin paluuta, joka on huomenna. En tiiä miltä töihin palaaminen tuntuu, toisaalta mukavaa, mutt kyllä mua yhä pelottaa se etten mä jaksakkaan. Mä en kestä sitä epätoivottomuuden ja väsymyksen tunnetta joka mut aina valtaa kun tulee seinä vastaan. Kai mä yritän joka kerta liian kauan olla reipas ja pärjätä. Mun pitäs varmaan oppia ulos siitä tavasta. Tiistaina olis pitkästä aikaa terapiakin. Äh...

Viime päivinä oon liikkunu taas tosi paljon; nyrkkeilly, käyny salilla sekä tänään juoksemassa. On ollu ihana huomata kuinka hyvä olo mulle tulee treenaamisen kautta. En mä huonoimpina hetkinä oo tietenkään jaksanu edes ajatella mitään kuntoiluja, mutt näin parempina hetkinä kun kaikki voimat ei mene itsemurhan suunnitteluun niin mä todella nautin liikunnasta. Sillon mä tunnen pystyväni johonkin ja ihan kuin hallitsen tilannetta. Ihan outoa, mutt tuolta musta tuntuu. Usein oon naureskellu itelleni, sillä nuoruudessani en olis ikinä uskonu jonain päivänä harrastavan liikuntaa ja vielä tykkääväni siitä! Mä, entinen ketjupolttaja-sätkäkeuhko, rakastan treenaamista; mitä raskaampaa niin sitä parempi. :D

Tänään sain havaita myös yhen asian itestäni jota en kyllä ihan vielä täysin ymmärrä. Jouduin tänään piipahtamaan äitini luona. Siellä oli myös siskoni miehensä kanssa. Pian kävi ilmi ett siellä oli käynnissä jälleen heijän kolmen yhteisen reissun suunnittelu ja mökin ettiminen. Normaalisti ja ennen olisin loukkaantunu asiasta ja miettiny itkien, ett miks mä en mahdu heijän maailmaan ja miks mua ei koskaan pyydetä mukaan. Mutt ei enää. Aluksi mä olin hetken vähän:

Mutt pian mä tajusin ettei asia liikuttanu mua juurikaan. Musta tuntu ekaa kertaa ihan kunnolla ett olin kasvanu ulos ja pärjääväni ilman niitä. Oon hämmentyny. Kyllä mä tajuan jääneeni ulkopuolelle heijän jutuista ja elämästä, mutt se ei enää satuta mua enkä mä tunne itteeni mitenkään huonommaksi. Tätä on jotenki hankala selittää, mutt musta tuntuu ihan ku laput olis poistettu mun silmiltä ja köydet katkaistu. Musta tuntuu hyvälle. Mä oon vahvempi kuin ne.

Tällasissa tunnelmissa tällä kertaa. Kiitos kun luit <3

Mä oon mä.

Terapia oli ja meni hyvin. Puhuttiin kaikesta mitä on tapahtunu omahoitajan kesäloman aikana ja havahduin itekki huomaamaan sen kuinka paljon oon tullu parempaan päin. Ja kuinka suurilla harppauksilla oon edenny! Jos mä ajatttelen aikaa 1.5 vuotta taaksepäin ja mietin itteäni silloin niin hiljaseksi vetää. Jos joku ois sillon kertonu mulle ett mitä mulle tulee kuulumaan puolentoista vuoden päästä niin mä oisin nauranu sille päin naamaan. Huomista ei mulle ollu, en vaan kyenny ajattelemaan elämää tuntia pidemmälle. Se tuska...se oli jotain...

Mä olin vankina, menneisyys tuli päälle ja piti kii. En päässy karkuun, ei ollu ketään. Kuolema oli kauneinta mitä osasin kuvitella, uskoin ett se pelastais mut ja veis turvaan. Mä uskoin, ettei mikään muuttuis, ett mä tulisin aina olemaan muiden oma, mä eläisin jotta olisin muiden käytettävissä. Ei ollu mua, mä en ees tienny kuka mä oikiasti oon! En tiennyt mistä mä oikiasti tykkään ja mitä mä oikiasti haluan tehä. Muistan erään lääkärin sanat kun se laitto mut pitkäksi aikaa sairaslomalle: "nyt sulla on vaan yks tehtävä; opettele elämään.".
Sitä mä opin vielkin, tuun opetteleen kauan. Mutt tärkein oli huomata se, ett mä nousin vähän ylemmäs sieltä tuskasta ja pahasta olosta. Enää ei satu koko aikaa, välillä vaan. Ja se on askel eteenpäin. Kykenen myös oleen siitä ilonen!

On samaan aikaan huojentavaa ja pelottavaa ajatella ett mä päätän mun elämästä. Mä voin mennä minne haluan, voin tehä mitä haluan. Se hämmentää mua. Tottakai mulla on velvollisuus huolehtia pojastani, tietenkin. Mutt se on ainoa sellanen velvollisuus joka mun on hoijettava. Mun ei tarvi huolehtia äidistäni,siskostani tai peitellä niiden töppäilyjä, mun ei tarvi kuunnella niiltä tai keneltäkään miten mun pitää elämäni elää. Mä huolehin omasta elämästä ja niistä jotka on mulle tärkeitä,mun juttuja.

Terapeutit on sanonu, ett multa on jääny kokonaan pois se aika lapsuudesta/nuoruudesta jolloin oma minuus alkaa kehittyyn ja oon joutunu sellaseen maailmaan josta en tienny yhtään mitään. Oon osannu jopa tehä ruokaostokset pienellä rahalla niin, ett ruokaa riittäisi mahollisimman pitkälle jo 10-vuotiaana. Muut lapset oli leikkimässä kavereiden kans, mä menin sitten ku olin hoitanu kaikki muut jutut...jos jäi aikaa. Mulle on aina saneltu miten mun kuuluu olla, mitä saan sanoa ja mitä en. Muut on päättäny kuka mä oon. Mutt ei enää. Mä päätän siitä, ett mä oon mä. Kunhan mä tajuan sen kunnolla, niin uskon ett oon lähempänä onnellisempaa loppuelämää. Pienillä askelilla oon menossa sitä kohti, mutt opetteln hyväksyyn myös sen ettei kokoajan tarvitse mennä eteenpäin. Joskus täytyy pysähtyä hetkeksi ja joskus tulee otettua askelia taaksepäin. Mutt se on ihan ok, sallittua.