Jos olis valta tehdä toisin.

Jos mulla olis mahollisuus muuttaa menneisyyttäni niin missä kohissa tekisin toisin tai tekisin erillaisia valintoja? Oon miettiny, ett ehkä mun huonot valinnat on ollu selvitymis- ja pakokeino kaikesta mitä kodin seinien sisäpuolella on tapahtunu. Vaikka kuinka oon asiaa pähkäilly ja kattellu eri suunnista, niin musta tuntuu ett tekisin monessakin kohdassa aivan samoin. On se sitt tyhmyyttä tai mitä lie...mutt en mä usko ett olisin selvinny kaikesta jos en olis purkanu pahaa oloa ja tuskaa johonkin. Ja vaikka oon tienny ettei kaikki oo ollu laillista niin se ei oo mun mieltä painanu, päinvastoin. Tekemällä jotain ei-sallittua mä oon jotenki saanu rauhaa omalle mielelle ja kokenu kostavani kaikille. Samalla oon näyttäny kovan kuoren avulla ettei muhun satu, ettei mikään tunnu missään.

Muistu mieleen yks tapaus jolloin olin 16-17 vuotias. Mä sain puhelinsoiton senaikaselta poikakaverilta. Se kysy voiko muhun luottaa ja vastauksen saatuaan pyys mua tarjoon piilopaikan yhelle tärkeelle jutulle. Se kysy ett voinko mä huolehtia "Ekistä" muutaman päivän. Tottakai mä voisin. Illalla mä valmistauduin Ekin vastaanottamiseen ja ootin poikakaverin tulemista meille. Se tuli ja vähän ajan kuluttua mulle selvis, ett Eki oli ihmisen sääriluu. Se annettiin mulle kankaaseen käärittynä. Mulle selitettiin, ett Ekin oma huolehtija oli joutunu vähäks aikaa jonnekkin lukkojen taakse ja nyt Ekiä jouduttiin kierrättään niin kauan kunnes se vapautuis. Mä en hirveesti jaksanu kysellä asiasta sen enempää, ei mua kiinnostanu. Ehkä se tuntu jopa hyvältä kun vanhemmat "pahat pojat" pitivät mua sen verran vertaisenaan ett uskalsivat paljastaa asian mulle. Saatoin tuntea jopa pientä ylpeyttä itestäni.

Aika ääripäähän on pitäny ihmisen mennä jotta voi olla hitusen tyytyväinen itteensä. Toisaalta taas helvetin surullista. Samainen armas poikakaverini on viiltäny mun oikeaan käsivarteen viillon josta valuvan veren nuoli pois. Kerran oltiin kaveriporukalla rannalla nuotion äärellä ja oltiin vähän juotukkin. Yhtäkkiä tää kaverini muuttu aivan omistuiseksi ja vilkuili kaikkia kulmiensa alta. Pyysin sitä sivummalle jutteleen ja olin selkä sellasta puista varastorakennusta vasten. Yritettiin jutella mutt ei se oikeen sujunu. Lopulta:
     Se: Pelkäätkö sä mua?
     Mä: En.
     Se: Ehkä sun pitäis.
Ja sitt...BANG. Se löi nopeesti taskustaan puukon suoraan mun pään viereen seinään kii. Ja lähti pois.

Surullista etten mä osannu ajatellakkaan ansaitsevani jotain vähän parempaa.

Annan kaiken ja enemmän.

Eilinen paha mieli on hitusen laantunu ja ihme kyllä sain kamppailtua töissä aamuvuoron kunnialla läpi. Aamulla meikatessa päätin, ett kunhan pääsen töistä kotiin niin oikasen sohvalle ja vejän peiton korviin, mutt eipä se ihan niin mennytkään. Kotiuduttuani aloin väkertämään projektin parissa joka on nyt viime aikoina ollu mun suuri voimavara. Jotenki outoa ja huvittavaa, ett vaikka kuinka olisin väsyny ja luovuttanu oman elämäni suhteen, niin silti mä aina saan kiskottua itestäni irti sen verran ett voin tehä jotain jonkun toisen hyväksi. Ehkä mä en vieläkään osaa elää ensin itteäni varten tai tehä ensin asioita itteni vuoksi. Niin, jos mä tekisin jotain itteni vuoksi niin se olis itsemurha sillä itteni vuoksi mä en elä. En osaa. En osaa ajatellakkaan sellasta tilannetta, ett esim. ottaisin jotain itelleni joka olis pois joltain toiselta. En osaa edes elää itelleni sillä en näe itteäni tän kaiken arvoisena. Mä en oo tän taistelun arvoinen. Sairasta, mä tiiän. Mutt noin mä ajattelen jopa silloin ku mulla on hyvä päivä. Noin mä ajattelen nytkin tätä kirjottaessani vaikka mun mieli on ihan hyvä. Ehkä mun haavat on niin syvällä ettei mun ihmisarvo tuu yhtään paremmaksi vaikka tuntisin oloni kuinka hyväksi tahansa. Sellasta totuutta ei oo mulle olemassa. Ehkä mä tuun lopun elämääni olemaan itelleni arvoton.

Nyt olis kaks vapaapäivää ja haluaisin jossain välissä levätä ja antaa itelleni luvan ottaa rennosti. En kuitenkaan uskalla enkä halua luvata mitään. Katotaan. Torstaina on terapia... *kiukkua*

Paljon Onnea.

Hyvää syntymäpäivää mulle. Tää on mun päivä, ilon ja juhlan päivä.

Mutt muhun sattuu. Mä en juhli enkä mä oo ilonen. Oikiasti mä oon todella surullinen ja ahistus on ollu mieletöntä. Aamuvuoron jälkeen mun oli tarkotus hommailla kaikkee, mutt mä oon aivan ku lamaantunu. En oo tehny muuta kuin ollu ja tuijottanu eteenpäin, välillä käyny sängyssä makoilemassa pimeässä peiton alla ja sitt taas tullu istuun sohvan nurkkaukseen. Söin mä kakkua ja join kahvia. Sain mä Beijbeltä ja pojalta lahjankin. Mutt kaikesta huolimatta musta tuntuu niin pahalta!! Haluaisin juosta pakoon, kauas kaikista!! Mun on vaikia selittää miks tunnen näin...Mutt mä yritän.



Muistan lapsena aina odottavan kovasti syntymäpäiviäni kuten varmaan kaikki lapset. Mua alko jännittämään jo kun marraskuu vaihtui joulukuuksi, sillä siitä tiesin joulun ja synttäreiden lähestyvän. Joulussa oli musta tosi paljon jotain sadunomaista ja taikaa. Muistan kuinka ihana oli nukahtaa jouluvalojen sekaan ja kuinka jännittävältä kaikki tuntui, etenkin jos sattui heräämään yöllä vaikka juomaan. Muistan usein ihastelleeni joulukuusta, tuijotin vain sen kauneutta ja eri värejä. Näin jälkikäteen mä oon ajatellu tosi "aikuismaisesti", sillä muistan myös nauttineeni siitä rauhasta joka mut valtas joulukuusta katsellessa. Keräsin myös pitkältä aikaa kolikoita kasaan jotta saisin ostettua muille joululahjoja, helkutti vie vaikka olin vasta 9-vuotias.

Niin, mä siis samalla ootin myös syntymäpäiviäni ja juhlia. Joita ei tullut. Olin ollut tosi itsekäs!! Mikä ihme mut sai uskomaan, ett kaiken joulukiireen ja jouluruokien valmistamisen ohessa aikaa ja rahaa jäis vielä synttäreihin?! Vittu mikä idiootti!! Mä muistan sen yhen kerran kun pari kaveriani oli käymässä meillä synttäripäivänäni vaikka juhlia ei ollutkaan. Kaverini, Aino nimeltään, tais nähä mun pahan mielen läpi ja päätti sitten laulaa mulle yhessä toisen kaverini kans mulle onnittelulaulun. Mä purskahin itkuun ja painuin vessaan. Äiti anto helvetinmoiset moitteet siitä kun en osaa käyttäytyä ja ett sai hävetä silmät päästään. Olin taas ollu idiootti ja kiittämätön. Joskus meillä kävi sukulaisia joulun alla ja lapsen innolla mä luulin saavani vaikka jonkun synttäripaketin. Sainhan mä, yhen. "Tässä nyt olis vähän tällasta pientä, siinä on sitten synttäri- ja joululahja samassa", mulle aina sanottiin Ja sitt se otettiin multa pois ja laitettiin syrjään odottamaan joulua. Ja nämä "synttärivieraat" toivat samaan aikaan joululahjan myös siskolleni. Mulla siinä omassa paketissani vaan oli samassa myös synttärilahjani. Kyllä mä tajusin siinä olevan jotain keljua, tunsin ettei kaikki menny oikein. Ja sitt häpesin, sillä munhan olis pitäny olla kiitollinen siitä minkä sain eikä kitistä lisää!!

Mulle syntymäpäivä on merkinnyt häpeää ja kiittämättömyyttä. En uskalla vielä tänäkään päivänä toivoa ihania juhlia, "paljon" ihmisiä juhlimassa mun kans, herkuttelua, naurua, kaikkea mistä juhllta yleensä koostuu. Mä oon aina sanonu, ettei mulle mitään juhlia tarvi järjestää eikä mitään extraa muutenkaan. Mutt oikiasti mä vaan oon pelänny sitä, ett entä jos kukaan ei haluais tulla juhliin mun kans, tai entä jos kenelläkään ei olis hauskaa. Tai mikä pahinta, olisin itsekäs paskiainen kun kaiken joulukiireiden sekaan mä järkkäisin ihmisille vielä lisää "velvollisuuksia". Siksi onkin helpompi sanoa etten mä halua juhlia, enkä halua lahjoja. En halua mitään mikä poikeais tavallisesta arjesta, sillä se riittää mulle. Onhan se aina riittäny.

Veli kävi vähän aikaa sitten kahvilla ja kysy onko käyny paljon vieraita. Vastasin ettei oo ja Beijb kaivo kakun jääkaapista.

Hyvää syntymäpäivää Jaska. Hyvää syntymäpäivää Charlie. Hyvää syntymäpäivää Irvikissa, Hyvää syntymäpäivää Raakile. Hyvää syntymäpäivää kaikki te pienet mun mieleni sisällä. Tää on meijän päivä. Paljon Onnea.

Mä muistan yhä osa 2.

Tultuani ulos kylmetin sisällä vellovat tunteet ja lähin Beijben kans tekeen jouluostoksia. Pikkusen meinas olla mieli muualla ja sain kamppailla jotta en hajonnu. Halusin olla reipas. Iltapäivällä oli sitt vakauttamisryhmään kuuluva "loppuhaastattelu" jossa kysyttiin kaikkea lapsuuteeni liittyvää sekä kaikkea koskien omia vanhempiani ja omaa tapaani olla vanhempi. Haastattelija oli Helsingistä tullut vastaavanlaisen ryhmän vetäjä. Sitt aika loppu puolella se kysy, ett " Millä tavoin vanhemmaksi tuleminen on muuttanu sua ihmisenä?" Mä olin kauan hiljaa. Sitt sanoin:
                   " Mä oon ollu vanhempi jo aikoja ennen oman pojan syntymää, oon ollu vanhempi veljelleni. Siks mikään vanhemmuudessa ei tullu mulle suurena yllätyksenä enkä mä tajunnu ees pitää äitiyslomaa synnytyksen jälkeen. Mutt se miten oon joutunu muuttumaan on se, ett oon joutunu opettelemaan huolehtimaan itsestäni. Mä oon aina antanu kaikkeni poikani puolesta mutt nyt oon joutunu opettelemaan ajattelemaan myös itseäni ja uskomaan mun olevan tärkeä jollekkin. Oon joutunu tottumaan ajatukseen ett mulla olis jotain merkitystä. Mun on ollu lähes mahoton antaa itelleni lupaa elää enkä mä oo vieläkään valmis antamaan itelleni ihmisarvoa, mutt mun on pakko eläämenneisyyden vuoksi koska mä oon tärkeä omalle pojalleni. Mun on ollu pakko sietää saastaisuuttani ja tultava toimeen itsevihani kans vaan ja ainoastaan poikani vuoksi. Ennen äidiksi tulemista mulle oli aivan sama mitä mulle tapahtu, mutt nyt mä en voi enää ajatella niin. Mun on ollu pakko alkaa hoitaa itteeni kuntoon ja vaikka en usko koskaan tulevani ehjäksi niin mun on ollu pakko yrittää. Sillain mä oon muuttunu."

Se nainen oli hiljaa hetken kunnes sano " tuo oli erittäin pysäyttävää ja koskettavaa. Mun täytyy nyt  hetki vähän nieleskellä" ja sitt se kaato itelleen vettä lasiin ja joi. Sitt me vejettiin haastattelu loppuu. Kun kysymykset oli kysytty ja nauhuri sammutettu se sano mun olevan uskomattoman vahva ja että olin kuvannu raastavan todentuntuisesti siitä kuinka ihmiseltä voidaan viedä koko elämä ja ihmisyys pois ja että oli erittäin surullista kuulla kuinka rikki ihminen voi mennä. Se sano mun olevan selviytyjä. Mä hymyilin. Sitt lähin. Haastattelussa oli menny kaks tuntia. Mä olin aivan loppu. Oli tyhjä olo.

Autossa mä sanoin Beijbelle, ett mua harmittaa kun en voi nähä itteäni terapeuttini tai tuon haastattelijan silmillä, sillä selviytyjä-nimitys on itelleni täysin vieras. Mä en kykene näkemään itessäni mitään hyvää tai kaunista joten musta tuo kuvaus on valetta...se ei voi olla totta. Se ei oo todellista mun maailmassa. Kotiin tullessa aloin tekemään kaavoja piparkakkutaloa varten. Siis jumalauta mun mieli on hajalla ja mä alan leipomaan pipareita! Mutt kai se on keino selvitä...sama juttu kun joulukorttien askartelun kans. Nyt mä kirjotan tätä ja makaan sängyllä. En pystyny jäämään olkkariin kirjottaan sillä tuntu etten mä pysy kasassa. Tuntu ett täytyy mennä piiloon. Hävetti. Nyt mä vaan itken...kirjotan ja annan kyyneleiden valua. Kai mä alan vasta nyt kunnolla sisäistään sen kuinka rikki mä oon...ja kuinka väärin mua on koheltu!!! Saatana aikuiset ihmiset on käyttäny mua, viatonta lasta!!!! EI JUMALAUTA!!!! Viha ottaa mut hengiltä!!

We must do something!

Hiljaseksi vetää kun lukee iltapäivälehtien lööppejä. Muhun sattuu...sisältäpäin mä itken. Kyseessä siis on tuo järkyttävä tapaus jossa 12-vuotias tyttö on kahlittu käsistään kattoon ja raiskattu.
 http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1438501882186.html
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015080220121972_ul.shtml

Iltasanomien artikkeli eros jonkun verran Iltalehden jutusta, en siis tajunnu vangitaanko tuo tekijä vai mitä. Iltalehden tekstissä kerrottiin tytön joutuneen raiskatuksi. Mutt se miks asia mut pysäytti on se tunsin niin realistisesti omassa kehossa sen miltä tytöstä ehkä on tuntunu. Kaikki ne äänet mitä oon ite suuren joukon keskellä tapahtumien sattuessa kuullut alko välittömästi kuulumaan mun korvissa vaimeina. Korviin palautu ääni kengistä kun ne liikkuu hiekkaista betonia vasten, se kahina. Kuulin kehotukset pitää mua paikoillaan, kääntää mut ympäri, tukkia mun suu. Kaikki se nöyryytys oli taas sinä hetkessä... Ja mun sydän särky siitä tiedosta ett vasta 12-vuotias on kokenut jotain tuollaista. Kyllähän mä oon tienny pahoja juttuja tapahtuvan, mutt se tulee aina jotenkin niin todelliseksi tällasiin juttuihin törmätessä. Se on niin väärin!

Mä en halua myöntää ettei tuollasia rikoksia voitais jollain tavalla ehkäistä! Mä en suostu myöntään ett valtio, kylä, kaupunki, maailma olis avuton tuollasen rikollisuuden edessä! Mä en suostu! Jotain täytyy olla tehtävissä. Lapsille/nuorille pitäis jotenkin saaha kerrottua asioista niin ett ne ymmärtäis, ja kunnolla tajuaisivat ettei maailma ja kaikki ihmiset oo niin ystävällisiä ja aitoja kuin saattaa näyttää. Päinvastoin. Nuoret pitäis saaha ymmärtämään ett pahoja asioita oikiasti tapahtuu, ihan jopa täällä meijän omassa pienessä Suomessakin. Heille pitäs saaha kerrottua kuinka pienillä valinnoilla ne pystyy vaikuttamaan elämänsä suuntaan ja tapahtumiin. Kaikelta pahalta ei voi välttyä, mutt terveellinen varovaisuus ei koskaan olis huono idea.

Beijb on usein halunnun lohduttaa mua ja sanonu, ett enhän mä ite oo valinnu ja halunnu tulla seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, hakatuksi, myydyksi, raiskatuksi. Ei, en ollutkaan. Isäpuoleni ja sen juoppokaverin jutuille en paljoa voinu. Mutt vuosia myöhemmin mä ite tein valinnan kenen kanssa liikun, missä porukassa, nousenko autoon joka vie mut kotoa pois "turvaan" niin kuin mä itelleni uskottelin. Mä ite tein valinnan olla pienenä "tutkijana, silminä ja selustan turvaajana" ja osallistua pieniin "juttuihin". Mä ite tein valinnan sulkea silmäni todellisuudelta, siltä mitä tein ja keiden kanssa liikuin. En mä  kuitenkaan osannu silloin uskoa ett kuinka huonosti asiat voi oikiasti päättyä, en mä osannu arvata kuinka pieniksi palasiksi mun ihmisarvo tultais pilkkomaan.

Valtion ja meijän kaikkien pitäis pitää parempi huoli pienemmista ja läheisistä, ja jopa niistä vieraistakin. Asioihin pitäis saaha muutosta, näin tää ei voi jatkua. Tuollasia raiskauksia yms. tapahtuu tosi paljon, liikaa. Vasta törmäsin googlessa tällaseen lehtileikkeeseen:

 Ja tuota kaikkeahan on myös täällä meijän kotopesässä. Helvetti... Mä en tiiä mitä sanoa... Tälläkin hetkellä jossain on joku joka itkee tukahdutettua itkuaan tyynyä purren tai joku joka pelosta ja häpeästä sekaisin joutuu suostumaan sisätutkimukseen ja todisteiden keräämiseen kynsien alta ja antaa hoitajan leikata pieni pala hiuksia laittaen ne sitten pieneen pussiin. Koko ajan hoitaja haluaisi sanoa tuolle tytölle jotain lohduttavaa, mutt ei voi. Hän ei tiiä mitä sanoa joten hymyilee vain hiljaa ja sulkee oven. Kumpa tuo tyttö voisi  myös vain jatkaa eteenpäin ja siirtyä seuraavaan päivään, mutt ei. Tyttö on revitty eikä koskaan enää palaisi ennalleen.

Mä en halua ett kukaan joutuu enää kokemaan tuollaista jos se vain olisi jotenkin vältettävissä. Täytyy olla. Mä haluaisin niin auttaa, tehä jotain.

Mistä on pienet tytöt tehty..?

Nukuin taas pitkään. Juotuani aamukahvit beijb halus jutella. Se oli lukenu mun blogia (niin ymmärsin) koska tiesi mun eilisestä puhelusta päivystykseen. Beijb sano "oisko aika soittaa uudelleen?" Mutt mä kieltäydyin ja kyyneleet alko taas valumaan. En voinu tehä sitä...en uskaltanu. Tiesin ett osastohoito olis tiedossa jos sinne oisin uudelleen yhteydessä ja menisin siellä käymään. Beijb kysy, ett suostunko soittaan ja meneen käymään siellä jos se tulee mun mukaan. Mutt ei, en edelleenkään uskaltanu. Sanoin "niin ja sitten taas näkisit mut lattialla polvillaan". Kerroin kuinka mä tunnen itteni säälittäväksi epäonnistujaksi ja häpeän itteeni sekä omaa tilannettani. Mä todellakin häpeän itteeni, jokaista pientä solua myöten. Tänään osastolle joutuminen on tuntunu pahalle, jokin ajatus siinä laittaa vastaan uskomattoman paljon. Ehkä pelkään kontrollin menetystä, sitä etten mä pysty ite määräämään mistään. En halua muhun kiinnitettävän mitään huomiota ja tiiän osastolla olevani "tarkkailun alla" itsetuhoisuuden vuoksi. Ehkä mä koen etten ansaitte hoitoa, vien hoitopaikan joltain toiselta. Niin, en mä oo vielä niin huonossa kunnossa...

Mieli on hitusen parempi kuin herätessä. Ehkä beijb sai mut vakuuttumaan (ainakin hetkeksi) siitä etten mä oo pettäny poikaani ja pilannu hänen kesälomaansa sairastumisellani, kuten mä beijbelle väitin. Musta todellakin tuntu ett oon tehny väärin poikaani kohtaan  koska en oo jaksanu/kyenny viemään häntä mihinkään suuremmalle kesälomareissulle enkä hirveesti oo jaksanu mitään muutakaan. Tää sairaus on vieny mun ajan. Koin pettäneeni poikani. Koin tehneeni jotain anteeksiantamatonta. Beijb selitti, ett poika on varmasti tyytyväinen mennessään loman jälkeen kouluun jos vain saa pitää äitin yhä itsellään vaikka ei olisi erikoisemmalle matkalle päässytkään. Siinä hetkessä mä oikiasti havahduin siihen kuinka kipeä mun mieli on. :/ Beijb muistutti, ett onhan pian tulossa uusia lomia ja vaikka syyslomaan voijaan sitten panostaa vaikka vähän enemmän, kunhan vaan saan ensin itteni kuntoon.

Nyt illan aikana oon miettiny kaikkea sitä minkä johdosta musta on tullu tämmönen ja jossain määrin mä ymmärrän itteeni. Kun muistelen niitä kaikkia pettymyksen kertoja kun oon saanu kuulla haluavani liikoja, haaveilevani turhia tai vaativani kohtuuttomia vaikka kyseessä olisi ollut vain polkupyörä, karkkipussi tai joku mukava harrastus, uusista vaatteista puhumattakaan. En ansainnu niitä. Kotiin sai jäähä sairastamaan vain jos oli kunnolla sairas, eli siis mikään flunssa ja lämmön nousu ei vielä antanu lupaa laiskotteluun. Läksyjä ei tarkistettu eikä kokeisiin kuulusteltu. Hiuksetkin saa kätevästi leikattua kotona, ei rahota tuhlata kampaamoihin. Kehuja sai käärittyä äidille baarireissua varten sätkiä valmiiksi, se kai kuuluu jokaisen yhdeksän vuotiaan lapsen puuhailuihin. Koululla järjestettävän discon sisäänpääsymaksun eteen piti todella tehä töitä, tietenkin sen jälkeen kun oli ensin saanu luvan mennä sinne. Tavalliset huoneen siivoamiset ei ollu mitään... Kouluihin oli ihan turha pyrkiä, ei musta niihin olisi ja se olisi rahan tuhlausta. Ja vaikka ikinä tein mitä tahansa ja kuinka paljon tahansa niin mikään ei riittäny. Koskaan mikään ei ollu tarpeeksi. Vaikka kuinka yritin se ei riittäny.

Tuohon kaikkeen kun lisää vielä "mun käyttämiset ja velan maksut" niin en mä ihmettele miks oon näinkin sekasin. Musta vaan tuntuu ett oon liian sekasin. Mä en tiiä miten olla ihminen. Ehkä mä pakenin jo pienenä lapsena itteäni, vääränlaista itteäni, metsään ja kuvittelin itelleni ystäviä menninkäisistä ja keijuista. Ne ei koskaan jättäis mua, niille mä kelpaisisin omana ittenäni. Jo pienenä viattomana lapsena tiesin olevani vääränlainen ja mä reppana en osannu kuvitellakkaan mitä kaikkea multa tultaisiin vielä viemään...monta kertaa. Mä tulisin kunnolla oppimaan ettei kilttejä tyttöjä tehä sokerista, eikä kukkaista tai kanelista. Kiltit tytöt tehdään kyynelistä, tuskan huudoista, veren mausta ja vaikenemisesta.

Nytpä sitten mietin, ett millon voin lakata pelkäämästä? Millon voin lakata syyttämästä itteeni? Millon mä riitän?

Ankaruutta ja syyllisyyttä.

Tänään yks vapaapäivä. Mieli olis tehny maata koko päivän ja levätä juoden kuumaa mehua hunajalla jotta viimein saisin selätettyä tän sairastelun. Mutt...syllisyys ja ittensä haukkuminen nostaa päätään. Harhamieli nalkuttaa korvaan kimeällä äänellä kuinka laiska mä oon ja saamaton jos en käytä päivää koko perheen eteen ja tee jotain hyödyllistä! Nyt sitten pyykkikone on taas käynnissä, tiskit oottaa pesijäänsä ja imuri tahtoo tulla ulos kaapistaan. Huoh...kumpa osaisin olla välittämättä ja antaisin itelle luvan hoitaa itteäni. :( Mutta kun sitä on tottunu kuuntelemaan kuinka laiska ja turha oon ihmisenä etten voi yhtään laittaa kortta kekoon, niin kai mä yhä haluan vakuuttaa olevani jotain muuta. Lapsena kotiin sai jäähä sairastamaan vaan silloin kun oli kuumetta lähemmäs 38 astetta tai enemmän, flunssat tai pyörtyilemiset ei muuttanu mitään. Kouluun vaan ja kotitöiden tekoon. Joskus pyysin paria markkaa jotta pääsisin koulun discoon kavereiden kans ja sen rahan saamiseen oli tehtävä vielä enemmän töitä, sillä "ei koti mikään täyshoitola oo". Oon siis oppinu ettei kotona levätä, laiskuutta se on. Terapeutin kans juteltiin myös näistä asioista ja kerroin, ett mun on aina tarvinnu tehä niin paljon enemmän ku esim. siskoni jotta tulin ees huomatuksi ja oon joutunu todisteleen kaikille ett oon ihan hyvä. terapeutti kysy, ett oonko mä koskaan lapsuudessa/nuoruudessa saanu kannustavia sanoja tai onko ollu ees yhtä ihmistä joka olis uskonu muhun. Mietin kovasti...mutt ei. Ei ollu. Mun eteenpäin meneminen on riippunu vaan siitä ett oon ite uskonu itteeni ja mulla on ollu tunne, ett mun on pakko tehä niin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei oo ollu. Oon suorittanu elämäni aikana paljon asioita ja ollu monessa mukana, tehny kaksinverroin enemmän, tippunu ja kaatunu, kiivenny uudelleen. Mutt mikään ei tunnu riittävän. Mä en tee tarpeeksi enkä oo tarpeeksi jotain. Mä en saa sanottua itelleni ett oisin pärjänny hyvin tai ett mulla ois oikeus myös levätä ja joskus jopa hemmotella itteeni (oon kuullu joidenki tekevän niin :) ). 

Musta on myös tuntunu etten mä häröilyni lomassa oo ollu hyvä vaimo vaan oon hankaloittanu beijbenki elämää. Syytän itteeni kun en aina (en juuri koskaan) pysty olemaan kuten muut, terveet ihmiset. Mä hermoilen, raivoan, kiukuttelen, häröilen, dissoilen...oon siis mitä ihanin ja rakastettavin! Suunnittelin beijbelle pienen yllätyksen illaksi, sanoin alkuviikosta vaan ett perjantai-illaksi ei mee suunnitteleen mitään vaan on mun käytettävissä klo 19:30 --->. Muuta infoa en kertonu. :) En vielä paljasta teillekään mistä on kyse, sillä mun tuurilla beijb kävis just tänään kuitenki lukemassa mun kuulumisia ja sais sitten tietää mun suunnitelman. Oon kyllä aika innoissaan itekkin! :)

Mutt sitä ennen...täytyy siivota jotta oisin oikeutettu iloitsemaan illasta.

Olla jollekkin joku.

Eilisen illan makasin sohvalla, taas hautautuneena tyynyjen ja peiton sekaan. Mitä myöhemmäksi ilta meni, sen surullisemmaksi mä tulin. Mun mieleen tuli vertauskuva, ett mun elämä on ku ihan kuin tää ilta; hiljenee vähitellen, hämärtyy kunnes sammuu kokonaan. Kyyneleet valu valumistaan. Voi jumalauta mun oli paha olla. Telkkarista tuli joku Joulukonsertti jossa näytettiin lapsia jotka todella joutuvat taisteleen elämästään. Tunsin itteni entistä paskemmaksi, sillä samalla hetkellä ku mä halusin luovuttaa joutuu viattomat lapset rukoilemaan ja toivomaan ett paranevat ja saavat jatkaa elämää. Olin niin pahoillaan niiden lasten puolesta. Mulla sentään on mahollisuus päättää omasta elämästäni, siitä jatkanko sitä vai puhallanko pelin poikki. Nämä lapset joutuu vain toivomaan.

Tänä aamuna kaivoin vanhan päiväkirjani kaapista.

14.1.14
Tänään oli terapia ja se tuli kyllä niin oikeeseen hetkeen. Todennäkösesti mulle tulee yölääkkeet takas jotta saisin nukuttua enemmän ku pari tuntia putkeen. Uni ja/tai nukkumattomuus vaikuttaa tosi paljon mun vointiin ja mieleen. Oma hoitaja palaveeraa huomenna lääkärin kans koskien mun lääkitystä ja laittaa sen jälkeen mulle viestiä. Katotaan miten käy.

Hoitajani halus ilmottaa mut jollekkin rentoutusryhmään, mutt se oli jo täynnä. Se olis kyllä varmasti ollu tosi hyvä juttu, oisin varmasti tykänny siitä. Se ryhmä on kuulemma hyvä jos on erillaisia ahistus- tai pelkotiloja ja siellä opitaan eri rentoutusmenetelmiä sellasiin hetkiin sekä kehon ja mielenhallintaa. Oon varasijalla siihen ryhmään siltä varalta ett joku peruu tai keskeyttää. Hoitajani mielestä mä tarviin "omaa aikaa" jolloin pääsen luvan kans rauhottuun, rentoutuun ja oleen "aivot narikassa". Kumpa saisin hankittua kotiin joitain sellasia cd-levyjä  jotka on tehty rentoutumishetkiin tai jotain sellasia. Ihan mitä vaan jonka avulla voisin opetella rauhottumaan ja jonka avulla pysyisin kasassa. Kumpa sellasia löytyis ja kumpa ei maksais paljoa...

Aamulla oli paha mieli tai paremminki olin raivona. Olin jumalattoman vihanen kaikille jotka on saanu mut siihen kuntoon ett joudun terapiassa käymään. Olin vihanen kaikille niille jotka käänsi mulle selkänsä, jätti yksin ja seuras kauempaa ku mä meen rikki. Mä menetin elämäni, perheeni, elämänhalun, työkyvyn, mielenterveyden. Tunsin aamulla niin syvää inhoa kaikkia niitä kohtaan jotka laitto mut vajoamaan mutta nyt eivät auta mua nousemaan. Jopa sellaset ihmiset joiden mä olin kuullu sanovan " mä oon aina sun tukena", lähtivät pois. Siitä mä oon myös vihanen, raivona. Ja tämä päivänä kaikki on ihmeissään ku mä en usko kenenkään puhuvan totta enkä oikiasti haluavan auttaa mua. Mä en vaan pysty, sori.

Hoitaja sano tänään, ett  mun pitäis alkaa muuttaan mun itsetuntoa ylöspäin etten mä alentais itteäni koko ajan, odota iteltäni joka asiassa uskomattomia suorituksia ja etten mä ottais ihmisarvoa iteltäni pois. Mun pitäis uskoa ett mulla on sama oikeus olla täällä ku kaikilla muillakin. Mutt mä en osaa sitäkään, sori.

Mulla on aivan helvetisti opeteltavaa ja läpikäytävää. Kauan mulla on aikaa? Hoitaja kysy, ett onko mulla valokuvia itestäni pienenä ja katonko niitä. Onhan mulla. Hoitaja käski mua kattoon jotain kuvaa ja miettiin ett "tuosta pienestä mun kuuluu huolehtia". Mutt mulle tuli heti mieleen, ett mä kyllä haluaisin sanoo sille pienelle "voi tyttöraukka, kumpa tietäsit mikä sua oottaa". Joten en usko ett ihan heti haluan/aion hoitajan antamaa tehtävää suorittaa. Tulisin vaan surulliseksi. ja vihaseksi. Miks kukaan ei auttanu sitä pientä? Miks maailma halus häpäistä, repiä ja liata sen pienen hymykuoppaisen tytön? Eikö joku ois voinu auttaa sitä? Edes joskus?

 Noin mä kirjotin vajaa vuosi sitten. Tunnen samaa vihaa vieläkin ja usein valokuvien kattominen satuttaa ja tekee pahaa. Mutt mä oon tajunnu jotain aika tärkeetä... Tänä aamuna tajusin ett vaikka kukaan ei auttanu mua niin se ei tarkota ettenkö mä vois auttaa toisia. Haluan auttaa lapsia, tyttöjä ja poikia, kaikkia jotka on tavalla tai toisella joutunu riistetyksi, rikotuksi tai satutetuksi. Jos mä vaan joskus voin hyvin mä haluan tehä jotain heidän hyväksi. Ihan kuten eilisessä joulukonsertissa sanottiin, niin jokainen voi auttaa ja pienilläkin teoilla on suuri merkitys. Mulla ei oo ollu turvallista syliä eikä kukaan oo lohuttanu tai neuvonu, mutt mun ei tarvi olla samanlainen. Mä haluan oikiasti tehä jotain, olla jollekkin joku.

Kotitehtävä :(

Eilisestä Kokonainen-ryhmän tapaamisesta unohtu kertoa pari asiaa,johtunee varmaanki eilisestä mielialasta ja väsymyksestä. Se ei siis ollu paras päivä mulle. Ja aiheena oli raskas aihe; itsetunto ja ihmisarvo. Mä en koe omaavani juuri minkäänlaista arvoa, en voi sanoa olevani arvokas. Tiiän kyllä ett oon tärkeä pojalleni ja merkitsen hälle paljon. Mutt musta tuntuu, ett mut on nöyryytetty niin pahasti etten mä osaa nähä itelläni minkäänlaista ihmisaroa. Mulla on sanavapaus, oikeus omiin mielipiteisiin ja oikeus olla mä. Ne mulla on ja oon niistä onnellinen. Mutt multa on viety oikeus omaan vartaloon, oikeus lapsuuteen, oikeus koskemattomuuteen, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön. Multa on viety rohkeus mennä ihmisten eteen ilman meikkiä, multa on viety rohkeus katsoa ihmisiä silmiin, multa on viety oikeus nauttia elämästä, oikeus itkeä ja oikeus nukahtaa ilman pelkoja ja ilman flash backejä menneistä. Mä en voinu sanoa olevani arvokas.

Ryhmässä saatiin kotitehtäväksi harjoitella itsensä hyväksymistä. Mun pitäisi ainakin kerran katsoa peiliin ja sanoa " Olen arvokas " tai " Hyväksy itseni" tai " Rakastan itseäni ". Mä vaan pudistin päätäni hiljaa enkä sanonu mitään. Mä en vaan voi. Ja joo, kyllähän mä katon peiliin päivittäin mutt on eri asia katsoa itteä ajatuksella, katsoa ihan kunnolla. Mä muistan ku opiskeluaikana piti paperimassasta tehä itelle peili, eli saatiin kohtalaisen isot peilit ja massasta niille piti muotoilla kehykset. Mä rikoin sen peilin palasiksi, pieniksi siruiksi ja liimasin niitä kyynelen muotoiseen kehykseen. Mä en halua katso itteeni.

Tänään on ollu jo vähän parempi päivä ja huomenna olis tän viikon ainoa vapaapäivä. Ja aamulla on terapia...ei huvita, mutt tiiän ett tarvin sitä. Mun piti kertoa vielä jotain muuta, mutt nyt en taas muista mitä se oli. :/

Hiuksia ja uusia juttuja

Tänään oon taas viilettäny paikasta toiseen, järjestelly asioita ja hoitanu toisia, treenannu ite ja vieny poikaa omiin treeneihin. :)

Löysin vihdoin itelleni häitä varten tiaran ( UIH) ja harjottelin sopivaa kampausta jotta ei tarvi sitt tärkeänä päivänä alkaa mietiskeleen ja suunnitteleen. Kampaus voi muuttua pikkasen, ainaki se on vähän huolellisemmin tehty ja toisella puolella olevat hiukset (ei näy kauvassa) tulee olemaan kiharalla nätisti, ei siis mitään korkkiruuvikikkaraa! :D

 Tuossa tiarassa on samaa sävyä mitä on mun puvussakin, ei vaan näy kunnolla kuvassa. Bling blingiä on sopivasti mun makuun, tarpeeksi koristeellinen ja mun näkönen. Kuvista ei saa kunnolla selvää millanen kampaus on takaa tai jostain, mutt saa ainaki jotain hahmotusta (mikäli haluaa tietää). Oon myös ostellu vähän viel lisää koristejuttuja ja uskosin ett koristelut on nyt hoidettu. Hankittavien listalla olis kuitenki vielä alushame, sillä en halunnu ottaa hääpukuun kuuluvaa vannealushametta, sillä kuten kai aiemmin kerroin, mä en halua vanteiden painautuvan mekon läpi kuten joskus oon nähny käyneen. Haluan mekon helman laskeutuvan pehmeästi, en tönkösti. Nih.

Mutt jooh...sisko on soitellu pari kertaa, kerran eilen ja kerran tänään. Kyseli hiusten värjäysjuttuja... ihan mukava ett taas puhutaan, mutt samalla mä pelkään taas niin helkutisti. Vaikka eihän tässä mikään kiire oo yhtään mihinkään.

Huomenna alkaa se Kokonaiset-ryhmä ja ehin käyä siellä ennen iltavuoroon menoa. Jännittää kovasti mutt sillai hyvällä tavalla! Toinen ryhmän vetäjistä soitti mulle pari päivää sitten ja kerto ryhmästä vähän tarkemmin, eli siis ryhmä on siis tarkotettu naisille jotka on kokenu seksuaalista hyväksikäyttöä ja/tai seksuaalista pahoinpitelyä. Ryhmässä etsitään keinoja löytää ihmisarvo takaisin, oppia hyväksymään ittensä ja miten voi luoda ympärilleen turvallisuutta. Toi on niin mulle...ihan ku nyrkki silmään!! En mä oota ett ryhmän jälkeen oon elämäni huipulla ja itsetunto taivaissa, mutt toivon ett saisin ees pienen sykäyksen eteenpäin. Ryhmään tulee mun lisäksi viis tai kuus tyttöä/naista. Ryhmässä ei mennä traumoihin tai itse pahoihiin tapahtumiin, joten niiltä osin saan olla turvassa. :) 

Pitäkää peukkuja jotta kaikki menis hyvin, olkaa hengessä mukana ja pitäkää mua käjestä kii. ♥

Näkyykö hulluus?

Huomasin ett terapiakäynnistä unohtu kertoa pari juttua ; ekana se, ett mä pääsin siihen "Kokonainen"-ryhmään josta kerroin pikkasen jossain kirjotuksessa. Se ryhmä on tarkotettu naisille/tytöille jotka on kokenu seksuaalista hyväksikäyttöä ja/tai väkivaltaa ja tarkotuksena on keskittyä itsensä hyväksymisen paranemiseen, itsetunnon ja ihmisarvon palautumiseen ja kaikkee sellasta. Sellanen juttu siis alkaa myöhemmin syksyllä ja ootan sitä paljon!

Toinen juttu mikä mua jäi terapiakäynnissä vaivaamaan ja pisti jopa vituttaan oli muiden ihmisten käyttäytyminen. Samassa rakennuksessa missä käyn jutteleen on myös muita toimistotiloja, lähinnä siellä pyörii kaikkia krakakauloja ja salkkutyyppejä. Mä tilasin terapian loputtua itelleni hissin ja astuttuani sisään hissiin siellä oli mun lisäksi kaksi pukumiestä sliipattuine letteineen. Ja voi herrajumala sentään ku setät säikähti ja molempien mielissä varmasti kajahti huuto "APUA, HULLU TULI HISSIIN!! NYT SKARRPPINA JA PÄÄ KYLMÄNÄ, KYLLÄ TÄSTÄ SELVITÄÄN!!" Reppanat katto mua ja mä vielä hölmönä hymyilin niille kohteliaasti ja asetuin seisomaan toiselle puolen hissiä kun molemmat ottivat askeleita toiseen seinään päin. Ne yritti jatkaa mitä ilmeisemmin kesken jäänyttä keskustelua, joka kuulosti lähinnä tältä " joo siis...siis olihan se kesäloma...siis ainahan se on sellasta hässäkkää...aurinko se on kyllä paistanu...". Mä varmaan näytin niiden silmissä tältä:

Ne kai laski pitkiä sekunteja mielissään ja toivoivat hissin ovien avautuvan nopeesti. Mun teki mieli sanoo niille, ett mulla on lääkitys kohillaan, en mä pure. Mutt jotenki menin ihan hiljaseksi. Onko mielenterveystoimiston asiakkaana oleminen pelottava juttu ns. tavallisille ihmisille?! Kun miehet tajus mistä kerroksesta mä heijän seuraan liityin, niin välittömästi niillä meni systeemit sekasin ja ne kai alko miettiin, ett kuin monta ihmistä oon psykoosissa tappanu ja onko mulle annettu sähköhoitoa kuten Jackille Yksi lensi yli käenpesän-leffassa vai aiotaankohan mulle tehä lobotomia. Mä kai näytin sairaalta, pelottavalta ja uhkaavalta niiden miesten silmissä. Ja kun hissin ovet aukes, nää miehet pujahti kiireen vilkkaa ulos. Mä jäin hölmistyneenä seisoon hetkeks paikoilleen...mietin vaan ett näkyykö hulluus? Ja oonko mä hullu jos mun elämä on kaatunu? Senkö takia mua saa pelätä?

Mä tuun jatkossakin käyttämään tuota hissiä,sopii se muille tai ei. Mutt jos joku ei uskalla mun kans tulla samaan hissiin niin vieressä menee portaat, ne on vapaassa käytössä. Miks tuollasia ennakkoluulosia tyyppejä ei voija sijottaa johonki kaupungin reunalle ja laitamille pois meijän silmistä jotka yritetään taistella ittemme ja elämämme puolesta?! Mua niin vituttaa!

Huomenna on se vittumainen työpäivä, eli joudun oleen sen mun "ahistelijan" työpari... kumpa se tajuais antaa mun olla ja keskittyis työntekoon.