You can't escape.

Muutama päivä taukoa kirjottamisesta..mitä sen aikana on tapahtunu? Beijb oli maanantai aamusta viime yöhön reissun päällä ja mä oon ollu pojan kans kahestaan kotona. Olin mielenkiinnolla oottanu ett miten mun mieli tulee reagoimaan, tai miten mä ite tuun reagoimaan mieleni kans. Tää viikko on ollu yhtä sekamelskaa mun pään sisällä ja onneks mulla oli keskiviikkona terapia jossa sain vähän selkoa käyttäytymiseeni. Mä jopa saatoin vähän hämmästyä itteäni.

Mun työvuorot on ollu ilta, aamu, ilta ja aamu. Yöunet jää siis lyhyeen. Ja töissä jouduin kulkemaan pyörällä joka vähentää kotona olemisaikaa. Ja koirathan pitää lenkittää jotta jaksavat olla työvuoron ajan keskenään ja tietenkin mä halusin ett ne pärjäis loistavasti. Sen lyhyen ajan mitä oon ehtiny kotona olemaan mä oon ollu koko ajan liikkeessä ja unet on jääny johonki neljään tuntiin lääkkeiden kans. Oon pessy pyykit ja laittanu tiskit, imuroinu sekä tietenki käyny kaupassa ja huolehtinu pojan ajoissa milloin mihinkin. Ja töissä, tietenki mä annoin kaikkeni ja vähän enemmän. Ja eilen illalla se tuli, totaalinen stoppi kaikelle. Töissä siinä katellessa osaston toimintaa ja kuunnellessani valituksia, kitinöitä, selkäänpuukotuksia ja vaatimuksia mä tajusin ettei tässä helvetti vie oo mitään järkeä! Eli siis tässä ett ite annat kaikkes saamatta yhtään mitään takas. Mä oon lukemattomat vuodet ollu kaatopaikkana johon muut saa tyhjentää oman paskansa tietäen, ett mä kyllä kannan kaikkien taakan. Kotona mut valtas mieletön tyhjyyden tunne. Tää ei voi jatkua näin.

Terapiassa mä kerroin kuluneista päivistä ja siitä kuinka musta tuntuu ett väsytän itteni kaiken paskan alle. Sain kerrottua kuinka vaadin iteltäni aivan mielettömästi ja mulla on pelko, ett jos en tee jotain täydellisesti niin siitä seuraa sitt jotain pahaa. Yksin jääminen laukas mun mielessä jotain menneisyydestä ja siks oon pakonomaisesti koittanu luoda turvaa  pitämällä itteni (liian) kiireisenä. Mun on ollu pakko pitää koti siistinä ja siivota keittiö ennen töihin lähtöä ja pestä pyykit jotta pojalla olis varmasti sen tarvitsemat vaatteet puhtaana. Ja ruoan on täytyny olla erittäin terveellistä, etenkin eväiden jotka poika otti pääsykokeisiin jossa pyrkii yläasteelle liikuntaluokalle. Mä ajattelin, ett mun on PAKKO ruokkia poika hyvillä ja ravitsevilla ruuilla jotta en pilaa sen suoritusta ja PAKKO pestä kaikki pyykit jotta kaikki shortsit ja paidat olis puhtaana jotta poika sais haluamansa vaatteet pääsykokeisiin. Ja PAKKO pitää koti siistinä ja puhtaana jotta saisin näytettyä kaikille (keille? kysy terapeutti. ) ett mä pärjään. Musta on tuntunu, ett nyt ku oon yksin vastuussa kaikesta niin mä en saa pilata mitään. Mun on ollu pakko varmistaa koko ajan ett kaikki on kunnossa. Terapeutti sano, ett mä elän lapsuuteni muistoja ja toimin kuten toimin lapsena. Pelko saa mut toimimaan noin ja sairas mieli muistuttaa mua lakkaamatta etten saa pilata kaikkea ja tuottaa pettymystä.

 

Puhuttiin tuosta terapeutin kans paljon ja oon vieläkin ihan sekasin kaikesta. Tätä postaustakin kirjottaessa on menny tosi kauan sillä ajatukset on ihan sikin sokin. En varmaan saanu kerrottua asioista niin miten mä ne tunnen. Pääpointti kai ainakin on se ett oon lopen uupunu ja dissosiaation syövereissä. Mä pelkään etten mä kelpaa ja riitä, sillä mä en kykene yhtään enempään.

Tunnen pahoja asioita.

Tiiätkö mitä mä usein teen, etenki iltaisin ku ootan unen tuloa? Mä leikin voittaneeni lotossa ja selailen Etuovi.comin sivuja miettien minkä talon ostaisin, tai minkä mökin tai loma-asunnon. Tai sitt selailen matkaoppaiden sivuja ja mietin millaiselle reissulle lähtisin miljonäärinä kun kaikki olis mahollista. Se tuntuu uskomattoman hyvältä (vaikkakin mielikuvituksessa) kuvitella ett kaikki todella vois olla mahollista, ett mä pääsisin pois edes hetkeksi. Eikö oo hölmöä?! Joskus mä löydän jonkun todella kauniin tai persoonallisen talon joka tuntuis ihan omalta ja mä todella hetken ajattelen sen olevan mun. Saatan alkaa kuvitteleen millasen keittiöpöydän sinne haluaisin ja millainen ovimatto sinne sopis. Ei mulla taija enää oikeita haaveita tai unelmia ollakkaan. Tai sitten ne on yhtä mahottomia kuin tuo lottovoittokin, ellei vielä mahottomampiakin. En mä haaveile edes parantumisesta. Enää en toivo saavani elämääni takaisin, sillä mä oon tajunnu kuinka paljon mun sairaus ja oireilu vaikuttaa toistenkin elämään. Ei kukaan, jonka elämään mä "kuulun", voi elää rauhallista ja iloista elämää.

Niin, kyllähän mun pitäis sanoa, ett unelmoin paremmasta tulvaisuudesta tai onnellisesta loppuelämästä. Mutt mä en tee niin, en pysty. Joulupukki tai Muumilaakso on mulle todellisempia kuin tulevaisuus tai onnellisuus. Mä tunnen helvetin huonoa omaatuntoa kun en pysty nauttimaan jokaisesta päivästä tai yleensäkkin "olemaan läsnä" tai antamaan itestäni jotain. Ehkä mä eniten pelkään sitä etten mä kelpaa tällasena rikkinäisenä. Noh, miks mä kelpaisisin? Eihän multa saa mitään muuta ku mielipahaa ja harmia, huolia ja pahaa mieltä. Mä haluaisin olla se Jaska joka nauraa ja hymyilee niin ett silmät tuikkii ja poskissa nipistelee. Mä haluaisin elää hetkessä ja nauttia pelkästä olemisesta. Haluaisin mennä maailmalle ja hankkia uusia kokemuksia, mennä teatteriin ja juoda lasi viiniä. Haluaisin tälläytyä monta tuntia, mennä yöelämään ja tanssia jalat kipeiksi. Haluaisin pitää kädestä tai olla lähellä. Haluaisin kokeilla uusia herkullisia reseptejä ja syöttää kaikille mahat täyteen. Haluaisin syödä suklaata ja uppoutua hyvään kirjaan villasukat jalassa. Haluaisin elää. Mutt se ei oo mahollista, kuten ei lottovoittokaan. Mä en osaa elää, en pysty. Mulla ei oo voimia olla sama ihminen mitä ennen oon ollu.

Tää päivä on ollu jälleen kamala vaikka mitään ihmeempää ei ookkaan tapahtunut. Mä en vaan oo jaksanu yhtään mitään. En oo tainnu ees sanoa montaakaan lausetta koko päivän aikana. Oon vaan ollu ja tuntenu pahoja asioita. Mä vihaan näitä päiviä jolloin mulla on aikaa ajatella, sillä mieli ei anna mun päähän mahtua muuta kuin itseni syyttely, mitätöinti ja lopullinen nukahtaminen. Noiden tunteiden kans selviäminen ei oo helppoa ja siks kai mulla ei riitäkään voimia mihinkään muuhun. Voi helvetti vie...tää saatanan masennus pitää mua niin tiukasti näpeissään eikä sillä oo aikomustakaan päästää irti.

Vääristynyt lapsuus,nuoruus,elämä.

Kiirettä on taas pitäny ja en oo paljoa ehtiny paikoillaan olemaan. Kotiuduin just iltavuorosta ja enn etöihin menoa oli lisäksi vielä terapia. Nyt oon aika helkutin väsyny. Huomenna olis mahtavat 1 päivä vapaata ja se menee vakautusryhmässä. Hermostuttaa sinne meno...ekaa kertaa jotenkin tuntuu ett en oo varma omista tunteista ja kasassa pysymisestä. Viime kerralla keskustelu persoonan eri osasista ja lapsuudesta teki ehkä hieman liian kipeetä. Muistan yhen harvoista lauseista jonka viime kerralla sanoin; "tuntuu ettei lapsuutta oo ollutkaan". Juuri muuta mä en voinu kommentoida. Tuo aihe on mulle tosi arka ja ehkä mä vasta nyt tajuan kuinka paljosta mä oon jääny paitsi kun ite olen vanhempi ja myös kun oon nähny muiden perheitä. Lapsena mä reppana uskottelin itelle, ett kaikilla on sellasta kuin meillä ja kaikki se mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtu oli normaalia. Vasta nykyään mä oon alkanu kunnolla ymmärtämään kuinka väärin mua on kohdeltu, kuinka yksin mä oon ollu ja kuinka pienenä lapsena joutuin jo hyppäämään aikuisten maailmaan.

Harmittaa sekin kun ei ehitty terapiassa tänään käydä aihetta läpi jotta huominen ryhmäkäynti olis helpompi ja muutenkin mun mieli sen asian suhteen vähän kevyempi. Nyt kun oon alkanu hahmottamaan "lapsuuttani" ja kaikkia tapahtumia paremmin, niin pystyn ymmärtämään helvetin suuren pelkoni yksinjäämisestä, hylätyksi tulemisesta ja riittämättömyydestä. Nuo kolme asiahan on ollu mun elämän peruspilarit joiden kanssa oon kasvanu. Mä en koskaan riittäny kenellekkään. Niin rumalta kuin se kuulostaakin niin lapsena opin sen. En ollu yhtä sievä, en yhtä rauhallinen, en yhtä laiha, en yhtä hiljainen, en yhtä vaalea, en yhtä hyvä...opin etten ollut mitään. Kelpasin vain käymään kaupassa, siivoamaan, tekemään ruokaa, käärimään sätkiä, hoitamaan veljeni, levittämään jalkani sekä sulkemaan suuni. Nuo traumat on niin syvällä ett ne näkyy mun jokapäiväisessä elämässä, mun itsetunnossa ja itteni hyväksymisessä. Ehkä jonain päivänä mä voisin kattoa itteäni peilistä ja sanoa "Sä oot hyvä". Siihen menee vuosia...mutt ehkä joskus.

Tänään terapiassa puhuttiin veljeni Libanoniin lähdöstä ja sen herättämistä tunteista. Terapeuttikin huomas kuinka eri tavalla mä suhtaudun veljeeni kuin sisaruksiin yleensä suhtaudutaan. Terapeutti sanokin, ett mun puheissa näkyy selvästi mun ja veljeni vääristyny suhde. Mä oon ollu veljelleni äiti, en sisko. Veljeni pinnasänky on ollu mun huoneessan, mä oon hoitanu sitä ja tehny ruokaa, vieny myöhemmin päiväkotiin ja hakenu, vieny puistoihin ja kaikkialle, käyny koulujen vanhempainilloissa ja paljon muuta. Mä oon ollu veljeni äiti ja siks tunnen niin suurta surua ja luopumisen tuskaa. Mä en osaa enkä voi suhtautua asiaan kevyemmin sillä mieli käsittelee asian niin kuin oma lapseni lähtis toiselle puolen maata sodan keskelle. Ja siihen kun vielä lisää mun pelot ja sen, ett koen ensin menettäneeni siskon ja äidin ja nyt sitt vielä velikin viedään. Se sattuu. Jääkö mulle lopulta ketään?

Mä tein myös erään positiivisenkin havainnon terapiassa ja sen tajuaminen tuntu mielettömän hyvältä ja helpottavalta. Kirjotan siitä ja huomisesta vakauttamisryhmästä huomenna, sillä nyt alkaa väsymys olemaan jo mieletön joten painun pesulle ja sänkyyn. Kiitos kun luit, hyvää yötä <3