Pettäviä kohtaamisia.

Musta tuntuu ett oon pettäny kaikki pienet lapsiosani. Vaikka kuinka olin valmistautunu ja terapiassakin käyny asiaa läpi niin tilanteen tullessa eteen mä hajosin. Ja nyt poukkoilen eri osien välillä ja sisällä oleva tuska ja paniikki on mieletön.

Pojalla oli siis kaks päivää kestävä salibandyturnaus. Mun isä oli ennen ollut tosi tiiviisti pojan harrastuksessa mukana ja seuras kaikki pelit. Mutt sen jälkeen kun isä "pimahti" ja kääntyi tosi voimakkaasti meitä vastaan ja syytti mm. Beijbeä mun aivopesemisestä koska en enää siihen ja siskoon pidä mitään yhteyttä ja aikoi kertoa pojalle millanen äiti sillä oikein on. Siinä tapahtu kaikkee paskaa josta johtuen taijan olla yhä rikki. Isä ei oo nyt sitt ainakaan vuoteen käyny pojan peleissä. Oon antanu pojan olla pappansa kanssa tekemisissä sillä kaikesta huolimatta se on hyvä pappa ja mä ajattelin etten halua poikaa vaivata aikuisten välisillä ongelmilla.

Pari päivää ennen viikonloppua mä sain pojalta tietää ett pappa on tulossa katsomaan pelejä. Siinä vaiheessa pysyin ihan rauhallisena ja terapiassa käytiin asiaa läpi, ett mitä mahollisesti vois tapahtua, mikä olis kamalinta ja miten voisin itteni rauhottaa olemaan aikuisena siinä hetkessä ja pitää rajoista kiinni. Olin valmistautunu suojelemaan lapsiosiani sillä oltiin tunnistettu terapeutin kans useiden pelkojen tulevan lapsuudesta. Kävin etukäteen mielessäni läpi kaikki reitit kisapaikalla ja missä kannattais istua jos isä olisi siellä tai täällä. Otin mukaan enkelinkutsuja-kaulakorun ja pojalta saamani ankkurin. Mutt sitt ajomatkalla kävi ilmi ett olin muistanu kisapaikan väärin joten ennalta suunnittelemani asiat sain unohtaa.

Noustessani autosta mä tunsin kun kädet alko jäätymään. Sydän hakkas ja jalkoja poltteli. Puristin ja hypistelin ankkuria ja koitin hengittää rauhallisesti. (ja näytellä reipasta, tottakai!!) Kun päästiin lähelle salin ovea mä näin isän istumassa katsomossa. Musta tuntu kuin seiväs olis isketty mun rinnasta läpi! Mä peruutin ja tunsin kuinka paniikki valtas mun koko kehon. Sanoin Beijbelle etten voi mennä sinne ja sitt purskahin itkuun. Kaikki persoonan osan melskas mun sisällä ja aikuista minää ei näkyny missään! Mä hengitin ja hengitin...pyyhkiin kyyneliä. Halusin paeta mutt tiesin etten voi.

Onneks kisasaliin oli toinenkin sisäänpääsy ja katsomoja oli kaks. Kun istuin siellä katsomossa isää vastapäätä musta tuntu kuin olisin kiinni jääny eläin, häkkiin suljettu pelokas eläin. Oli niin paha olla.

Tänään sitt oli uus kisapäivä ja isä oli paikalla myös. Mä yritin blogata sen kokonaan mun mielestä pois, mutt en onnistunu. Muhun sattu ja sattuu yhä niin saatanasti! Raastavinta tässä on se ett mä todella tunnen pettäneeni lapsiosani ja...uskokaa tai älkää, mä tunnen surua isästäni, kaikesta...

Viime aikoina yöt on menny todella huonosti ja nukun pätkittäin. Monesti oon heränny outoihin kiputiloihin ja usein painajaiset tuntuu jatkuvan hereillä ollessa. Yks yö mä herätin Beijben ku luulin ja olin varma ett meijän kotona on joku...Hävetti. En kertonu sille mitään vaan kai sain salattua asian. Nää viikonlopun kohtaamiset ei todellakaan tuu helpottamaan öitä. En tiiä miten niistä selviän. Syyllisyys on kamala. Tunnen syyllisyyttä  siitä ett oon ollu huono lapsi ja nyt myös huono aikuinen.

Muistot hyppii silmille.

Vähän aikaa sitten olin töihini kuuluvassa ensiapukoulutuksessa. Olin siellä ainoa nykyisestä tyyöpaikastani, ei siis olut ketään kaverina. Olin oottanu sitä koulutusta paljon sillä tuollaset alan ammattilaisille pidetyt ensiapujutut on yleensä aika käytännönläheisiä ja kaikki turha kaunistelu on jätetty pois. Mutt sitt se tapahtu kun astuin koulutustilaan... FLASH!!!! Tuijotin elvytysnukkeja retkottamassa lattialla ja välittömästi näin itteni sätkimässä elvytettäessä.

En osaa sanoa kuinka kauan seisoin jähmettyneenä oven pielessä. Menin aivan jäiseksi, kädet muuttu kylmiksi ja mun keskikehoa tärisytti ja kihelmöi. Teki mieli juosta ulos mutt menin istumaan penkkiriviin kauas nukeista ja olin täysin liikkumatta. Hoin mielessäni "mä en selviä tästä...mä en voi koskee noihin...mä en selviä...voi jumalauta...". Mua paleli koko koulutuksen ajan ja koitin kääriytyä suuren villaisen kaulahuivini sisään lämmittelemään. Se tunne oli jotain aivan kamalaa ja vei mut niin nopiasti siihen hetkeen kun mun sydän petti ja olin maannu täysin toisten armoilla. Mä mietin sitä asiaa yhä tosi paljon. Jotenkin mä sain itteni rauhottumaan sen verran ett sain tehtyä vuorollani elvytysharjotuksen. Tilanteesta en kyllä muista paljoa, mutt muistan ett tein sen. Onneksi elvytyksiä käsiteltiin heti alkuun jotta sain sen pian alta pois ja pystyin rauhassa keskittyyn muihin juttuihin, vaikkakin palelin helvetisti. Mun kädetkin oli vaalean sinertävät ja verisuonet näky selvästi... Nyt viimestään tiiän sen, ett mun keho reagoi tosi voimakkaasti muistoihin. Terapiassakin ollaan usein käsitelty mun kehon tuntemuksia sillä mä tunnen tosi tarkkaan kaikki takaumat...siks mun on ollut pakko jollain tavalla rikkoa itteeni koska oon halunnu saada sen muiston loppumaan.

Eilen olin viimeisessä haastattelussa joka kuulu siihen vakavasti traumatisoituneiden vanhempien vakauttamisryhmään joka loppui n. vuosi sitten. Se kesti pari tuntia ja sen aikana multa kysyttiin kaikkea lapsuuteeni ja poikani lapsuuteen liittyviä asioita, omia vanhempiani sekä itseäni vanhempana. Asiat oli tosi kipeitä ja ajoittain tuntu tosi pahalta kaivaa esiin eri tilanteita joissa esim. koin vääryyttä lapsena tai missä tilanteessa olen kokenu menettäväni pojan tai millaisia tunteita isäni tai äitini vanhempina herättää. Huomasin ett heti kun se nainen laittoi nauhurin päälle niin mun mieli vaihtoi persoonan osaa. Siinä istui viileä ja rauhallinen tyyppi joka hymyillen vastaili kysymyksiin välillä hörpäten kahvia. Mutt sen sisällä riehu tulipalo. Kun haastattelu loppu ja pääsin pois mä olin onnellinen ett se oli viimenen kerta. En jaksaisi enää samanlaista taakkaa vaan nyt saan keskittyä ihan vain omiin juttuihini.

Tällasta siis tänne. Oon koittanu purkaa oloani salilla ja treenaten eri ryhmätunneilla. Mun on pakko tehä kropallani jotain ja välillä vetää itteni ihan piippuun jotta saan työnnettyä sisältäni ulos kaiken pahan ja pystyn olemaan kehossani.

Yksinäisyyden tunteet on yhä mun luona ja välillä musta tuntuu ett aivan ku oisin hukannu kaiken ja oisin taas ainoa rikottu. Ainoa liattu, ainoa halveksittu ja ainoa myyty.

Erillaista huonoa.

Mulla on joku. En voi hyvin. Ja tällä kertaa tarkotan ett voin huonosti eritavalla ku ennen. Tää olo on kai jatkumoa tuolle väsymykselle ja voimattomuudelle mistä kirjotin aiemmin. Musta tuntuu ett mun keho olis lyömässä hanskoja tiskiin...tai ainakin se reagoi johonkin tosi voimakkaasti.

Mitä mä sitt tunnen... mun vartalo, etenki jalat on aivan ku maitohapoilla. Mua huimaa ja sydän hakkaa heti jos vähänki teen jotain "raskaampaa". Heti jos hermostun tai jotain niin oon viluissaan ja hikinen. Mun pinna on todella lyhyt, eli en kestä minkäänlaista  meteliä tai sekasortoa kun päässä alkaa humiseen ja pienetkin asiat saa mut ulos raiteilta ja sekasin. Mä voisin nukkua jatkuvasti tai ainakin olla koko ajan hautautuneena peiton alle. Tänään aamulla jouduin tosissaan kamppaileen itteni kans ett jaksanko lähteä töihin. Ensin päätin jäähä kotiin...mutt sitt joku mun mielessä pakotti mut jatkaan meikkaamista ja sitt taas laskin kaikki käsistä pois ja päätin soittaa töihin ja kertoa sairastuneeni. Ja sitten pian olinki jo laittamassa kenkiä jalkaan... musta todella tuntu etten jaksais työpäivää ja nyt oon ihmeissään ett jaksoin. En tiiä miten sen tein. Tai noh, jos kehoa kuuntelen niin koville se on ottanu.

Mikä helvetti mulla on...