Enpä nuku, nuku ite!!

Kirjottaminen on taas jääny vaikkakin oon mä sitä usein miettiny. Usein oon miettiny, ett kirjottamisesta on tainnu tulla ajoittain yhtä mahdotonta kuin puhumisestakin; se ei vaan onnistu. Vaikka pää olis täynnä asioita ja ajatuksia niin joku estää mua päästämästä asioita ulos. Viime aikoina oon joutunu huomaamaan ett mä kyllä tarvisin tätä blogia ja sen tuomaa helpotusta ja mä tarvisin myös sua joka luet tätä just nyt ja sun tukea. Mä haluaisin selvitä yksin, mutt mä tiiän ettei se oo mahdollista. Vaikka mun ympärille onki tullu entistä jykevämmät suojamuurit niin jossain niiden alla on joku pieni jolle apu olisi tärkeetä.

Viime terapiakäynnillä mulla tuli joku "stoppi" terapeutin yrittäessä kysellä niistä asioista jotka luo mulle pelkoja nyky hetkessä. Mulla on siis ollu paljon kaikkea ahistuksia ja pelkotiloja ja nukkuminen on tosi vaikeeta. Jos mä nukahan niin heräilen jatkuvasti ja säpsähtelen pienimmästäkin häiriöstä. Pimeän tultua mun on oltava varuillaan ja valppaana. En pysty keskittyyn oikeen missään (paitsi salilla) ja oon jatkuvasti räjähdysaltis. En mä suoranaisesti tiiä itekkään mikä noita oloja aktivoi, mutt terapeutin kysellessä mä en olis ees halunnu alkaa kaiveleen menneisyydestä nousevia muistoja jotka siis todennäköisesti on nyt taas tulleet pintaan ja eläväksi. Siinä mä istuin nojatuolissa ja kohauttelin olkiani...välillä todeten "emmä tiiä" vaikka mielessä olis ollutkin jotain. 

Sen mä oon huomannu ja ymmärtäny, josta myös terapiassa puhuttiin, ett mun on tosi vaikea kohdata pojan murrosiän tuomia haasteita, eli kaikkea sitä kapinointia, etäisyydenottoa ja rajojen kokeilua. Siis voi taivas kuinka helpompaa oli olla äiti sellaselle vaippapöksylle jota sai kuskata vauvauintiin ja leikkipuistoihin ja joka innostu askartelemaan pääsiäispupuja ja jolle uusi vuodenaika oli aina yhtä suuri yllätys ja ihmettelyn aihe. Terapeutti sano, ett koska mä tiiän kuinka huonosti lapsen/nuoren asiat voi oikiasti olla niin mua voi helpostikkin alkaa ärsyttään ns. turhat kitinät vaikka mä ymmärränkin niiden kuuluvan ikään. Ja tiiänhän mä, ett nuori kokee silloin turvallisuutta kun se voi kokeilla rajojaan ja kritisoida kaikkea sillä se tietää vanhempien tulevan vastaan sitten kun homma menee liian pitkälle ja ottavan kopin. Mutt silti...se on niin vaikeeta. Ehkä mulla on maailmasta niin huono ja paha käsitys etten mä haluais pojan kasvavan vielä niin isoksi että mun on päästettävä siitä irti.

Mulla on töissä taas yövuoroputki joka tuntuu helpommalta kuin aamu- tai iltavuorot, sillä nyt mun ei tarvi nukkua öisin. Mä en halua nukkua. En halua nukkua makuuhuoneessa, en olohuoneessa, en missään. Nukkuminen on paha asia. Piste.

Kasvamisen tuskaa.

En tiiä miten voin. Ehkä jossain asioissa on menny ihan hyvin, mutt samalla taas toiset asiat on tuottanu pahaa oloa. Pojan Norjaan lähtö hermostuttaa ja tänään oltiin tulevien seiskaluokkalaisten vanhempainillassa. Poika on nyt saman ikäinen ku mä...silloin ku elämäni alamäki ja pahimmat asiat alko tapahtuun. Mä en kestä jotain siitä ajatuksesta ett poika kasvaa...ja ehkä mä pelkään myös sitä etten oo osannu kasvattaa poikaa se verran hyvin jotta se tekis elämässään hyviä valintoja ja osais ajatella omilla aivoillaan, olis rohkea oma itsensä. Tai entä jos poika ei oo vielä valmis "kasvamiseen" ja kaikkeen mitä se tuo tullessaan? Entä jos poika joutuu hyppäämään liian nopeasti isoihin saapaisiin kuten mulle kävi?

13-vuotiaana mä olin jo hyvin syvällä aikuisuudessa. Mutt mun mieli oli lapsen vaikka kuinka jouduin näyttelemään muuta. Olisin halunnu jatkaa lapsuuttani, mutt ei se ollu  mahollista. Muistan sen ensimmäisen kerran kun mut rikki revittiin...se Aku Ankka-pokkarin lukeminen ei päättyny hyvin.

Aloin polttamaan, juomaan, varastelemaan. Kouluun menin jos menin, ja jos sinne jaksoin mennä, niin siellä en kuitenkaan tehny mitään. Usein nakkasin repun pulpetille ja painoin pääni siihen, nukuin. Kotona ollessa hoitiin pikkuveljeäni joka silloin oli vasta vauva. Tein ruokaa ja vein ulos. Peittelin äitini ja isäpuolen juomisia ja tappeluita, menin väliin ja otin selkään. Öisin hoitiin äitini velvollisuuksia...

Tiistaina mulla olis pitäny olla terapia jossa oli tarkotus puhua mun ajatuksista ja peloista, mutt kaikki menny ihan putkeen. Beijb oli lähössä viemään mua autolla kaupunkiin n. 20min ennen terapian alkua ja kun ulko-ovi napsahti kiinni, me molemmat huomattiin ettei kummallakaan oo avaimia. Mun kotiavaimet oli sisällä pöydällä koska ajattelin etten niitä tarvis töissä jonne olin terapiasta menossa, ja Beijben kotiavaimet jossa li myös auton avain oli toisen hupparin taskussa. Ei siis liikuttu yhtään mihinkään vaan lähettiin käveleen pojan koululle hakeen sen avaimet jotta ehtisin edes töihin. Ens viikolla ei myöskään oo terapiaa koska terapeutin tytär menee leikkaukseen ja terapeutti on koko viikon kotona.

Jotenki niin tuttua, ett heti kun mulla olis paljon asioita mielen päällä niin syystä tai toisesta ei oo ketään kelle puhua...

Lasersotaa ja kärpäsiä katossa.

Poika on kotiutunu reissusta ja tänään vietettiin koko päivä yhessä. Poika on usein pyytäny, ett käytäis laser-sotimassa joten suunnattiin sinne ja koska oli kunnolla aikaa, niin otettiin siihen kaupan päällisiksi sellanen pelibuffet jossa sai pelata mm. ilmakiekkoa, biljardia ja kaikenlaisia pelikoneita niin paljon ku sielu sietää. Ja sietihän sitä. En ollu koskaan pelannu biljardia joten tänään sitt poika opetti mua pelaan, huonolla menestyksellä. Mä en jumatsuikka osu siihen palloon, en sitten millään! Tai vaikka kuin huitasen kepillä niin pallo korkeintaan pikkusen vaan liikahtaa, varmaankin huitasusta johtuneesta ilmavirrasta! :D  Oli tosi mukava päivä ja tuntu ett pojallakin oli hauskaa, etenki ku ei tarvi nähä äitiään koko ajan surullisena sohvan kulmassa. Jos tulevaisuudessa vaan olis usiammin näitä hyviä päiviä niin sais tehtyä tällasia päiviä enemmänki. Huomenna olis viimenen lomapäivä ja se taitaa mennä ihan völläten, tai sitt jotain.

Nyt näin jälkikäteen kun on mieletön päivä takana niin mä en voi olla miettimättä ett kuinka paljon mun sairaudet rajottaa mun elämää ja vie/on vieny mun aikaa. Surullista. Tottahan se on etten mä joinain päivinä pysty yhtään mihinkään, en mihinkään muuhun ku olemaan paikoilla ja tuijottamaan "ei minnekkään". Joinain päivinä ei pysty yhtään mihinkään, joinain pystyy johonkin. Mutt harvoin tulee tällasia päiviä kuten tänään. Musta tuntuu niin pahalta ett menetän elämästäni paljon aikaa koska en pysty elämään sitä. Kyllä mä tiiän ett jonain päivänä asiat voi olla paremmin ja sitt mä voin tehä aina mitä vaan ja diiba daaba... Mutt mua siitä huolimatta v-tuttaa ja ehkä itkettääkin se kuinka paljon nää diagnoosit on vieny multa ja mun läheisiltä (niiltä lukemattomilta) tähän mennessä. Ja kuinka paljon ne oon muuttanu mua...jopa niin paljon etten mä aina ees tiiä kuka mä oon.

Joskus, ja nyt, mä mietin ett kuinka paljon mä ihan oikiasti tuotan harmia muille. Sehän on suoranaista paskapuhetta ettei tää muihin ihmisiin vaikuttais millään tavalla, joten ei ees oteta sitä vaihtoehtoa huomioon. Kumpa sais jotenki tietää täysin rehellisen mielipiteen niiltä ihmisiltä jotka mut tuntee, ett millasena ihmisenä ne mut näkee ja kokee, miten mä vaikutan muihin. Ja millasena ne kokee mun elämään kuulumisen. Sellanen juttu olis mahtava, ett pääsis kärpäsenä kattoon kuunteleen ihmisten puheita.

Hitsi, mä haluun olla kärpänen. :D

Something good.

Pitkästä aikaa musta tuntuu jossain määrin hyvältä. Eräs asia josta oon tainnu mainita joskus ohimennen jossain postauksessa on taas muuttunu askeleen todemmaksi. Muistan hämärästi joku kuukausi sitten kirjoittaneeni jotain pitkäaikaisen haaveen toteutumisesta ja palasten loksahtamisesta paikoilleen ja etten olis joutunu käymään kaikkea kokemaani turhaan läpi. Tuohon asiaan siis viittaan ja nyt tunnen jotain jota on hankala selittää. Musta tuntuu aivan kuin kaikella oikiasti olis joku tarkotus. Musta tuntuu hyvälle ja sormet syyhyää tekemisen meiningistä. :D  Edelleenkään mä en vielä kerro asiasta tämän enempää, pahoittelen. :) Kerroin siksi asiasta tuon vähäisen infon, sillä halusin kuitenkin kertoa vaihteeksi jotain hyviä kuulumisia. Olen siis yhä hengissä ja hymyilen.

Mä sitt tulin kunnolla sairaaksi (tällä kertaa siis fyysisesti :D ) ja usiampi päivä meni maatessa. Vielä mun riesana on kurkkukipu ja limainen yskä. Ärsyttää kun haluaisin kunnolla jatkaa nyrkkeilyä ja treenata muutenkin. Se kun on huomattu kuinka suuri merkitys sillä on mun vointiin ja jaksamiseen. En malta oottaa ett pääsen kunnolla hakkaan säkkiä, juokseen sateeseen ja tuntemaan kuinka koko kroppa huutaa hoosiannaa. Mutt täytyy muistaa antaa keholle ensin aikaa kunnolla tervehtyä ennen ku alkaa kunnolla liikkumaan.

Viikonloppu olis töistä vapaa ja se täyttyi nopeasti. Ensin oli tiedossa vaan pojan säbä-turnaus sunnuntaina Pohjois-Suomessa, mutt tänään tuli tieto, ett poika pelaa myös lauantaina toisen joukkueen mukana meijän lähikunnassa. Ei siis tarvi toimettomana olla kun ajellaan ympäriinsä pelikassi pakattuna! :D Tuo on kyllä niin parasta ajanvietettä ja silloin sitä huomaamattaan unohtaa kaiken pahan mielen päältä. Muuten ollaan eletty sitä ihanan rauhallista, hiljaista ja tasaista perhe-elämää kuunnellen kuinka väärinymmärretty poika on ja kuinka koko elämä riistetään suoraan nenän edestä kun kehotetaan tulemaan koulusta kotiin syömään ja tekemään läksyt ennen kuin voi lähteä kavereille. On yllättävää kuinka se voi yhä näin kuuden vuoden harjottelun ja koulussa käynnin jälkeen yhä yllättää, ett koulusta tullaan ensin kotiin!

 

  

 

Ja kuinka se yllättää, ett läksyt tarkottaa sitä ett ne on tehtävä, oikiasti. Ja ett jokainen koululainen joutuu tekemään ne, ei ainoastaan tämä yksi ja ainoa kaltoinkohdeltu nuori mies.

Toisenmielinen äiti.

Lupasin aiemman postauksen kommenteissa avata vähän enemmän mun ja poikani väleistä sairastuttuani. Tuon lupauksen jälkeen mä oon miettiny vanhemmuutta, mielenterveysongelmia ja sitä miten ollaan huomioitu poika näissä mun kamppailuissa. Pintapuolisesti vastattuna tehtävä olis helppo, mutt mä halusin pohtia aihetta vähän syvemmin. Ja se ei oo ollu kovinkaan kevyttä viihdykettä. Välillä oon huomannu itessäni ahistuksen tunteita sekä paljon kaikkea, tunteita laidasta laitaan.

Ennen totaalista romahtamista pari vuotta sitten mä en juurikaan tienny sairastavani mitään enkä olu tietoinen mistään traumaperäisestä stressihäiriöistä tai dissosiaatioista. Itsetuhoinen oon kai ollu aina...mutt joskus kuolemanhalu on pysyny poissa ja oon uskaltanu elää. Sairastin syömishäiriötä pojan ollessa aivan pieni joten sen oon saanu aina piilotettua. Kaikki alkoi viattomalla parin kilon laihduttamisella joka kasvoi kasvamistaan ja mieleen alkoi tulla menneisyyden aiheuttamia pelkoja ja aloin kontrolloimaan kaikkea ruokavalion ja treenin kautta. Kaiken piti olla erittäin terveellistä, mutt vähitellen sallittujen ruokien määrä väheni ja aloin oksentamaan jos koin syöneeni ahmineeni liikaa. Laksatiivit ja erillaiset nesteidenpoistojuomat ja -dieetit tuli kuvioihin. Vähimmillään painoin 47kg. Jossain vaiheessa itse laihdutus oli unohtunun ja halusin vain olla turvassa miesten katseilta. Halusin tuhota itsestäni kaiken joka muistuttaa mua naiseudesta. Vähitellen aloin pääsemään irti syömishäiriöstä aivan ihanan omahoitajan avulla.  Poika ei tiiä mun ongelmista syömisten ja laihduttamisien kans. Taustani näkyy meijän arjessa kuitenkin niin etten mä osta valmisruokia koska ne on mun mielestä vaarallisia. Haluan tarjota pojalle TERVEELLISTÄ kotiruokaa ja nyt pojan kuuluessa kilpajoukkueeseen mä otan mieletöntä paniikkia etenkin ennen pojan turnausta siitä ett poika syö oikein ja sääntöjen mukaan.Ajattelen, ett valmentajat huolehtii poikien treenamisesta ja kehityksestä ja mun tehtävä on huolehtia ruokahuollosta. Pelkään, ett  jos jätän tekemättä jotain tai tarjoan huonoa ruokaa, se tekee hallaa pojalle. Sitä en missään nimessä hyväksy! Lisäksi oon usein tehny välipaloiksi kaikkia marjasmootieita johon heittelen chiasiemeniä, acaimarjoja ja mitä milloinkin. Tätä aihetta miettiessä mä vasta sen tajusin, ett kuinka suurena asiana mä koen pojan ruokavalion ja haluan todella huolehtia ja tarjota pojalle juuri hänen tarvitseman ravinnon ja vitamiinit. Aika kamalaa... Kyllä me ollaan paljon puhuttu kotona terveellisestä ruokavaliosta ja kaikki ollaan harrastettu liikuntaa jossain määrin. Vois siis jopa sanoa "terveellisyyden" olevan meillä jonkinlainen elintapa.

Pari vuotta pojan ollessa neljännellä luokalla mä menin täysin hajalle. Ja sattuu myöntää, mutt sen poikakin huomas. Yksin ollessa mä makasin sohvalla, tuijotin eteeni ja annoin kyyneleiden valua. Mä vaan olin. En miettiny elämää eteenpäin kuin puolen tunnin pätkissä. Pojan ollessa kotona mä yritin olla jotenkin läsnä ja tehä kotiaskareita, mutt ei siitä oikeen mitään tullu. Saatoin alkaa keittämään kahvia, mutt en saanu suoritettua sitä loppuun sillä saatoin siirtyä tekemään jotain muuta ja siitä taas siirtyä eteenpäin...ja taas...mä lähinnä häröilin ympäriinsä. Tai sitt itkin. Tai viiltelin. Kyllä poika näki mun paikatun käsivarren, mutt en sillon kyenny selittämään asiaa mitenkään.

Romahuksen aikoihin siirryin ensin kriisihoitajalle, siitä mielenterveystoimiston sairaanhoitajalle ja siitä nykyiselle terapeutilleni. Aloittaessani tapaamisia milloin kenenkin kans mä oon pojalle kertonu missä käyn. Oon selittäny asiaa niin, ett samalla tavoin kun lapsetkin niin aikuisetkin saattaa tarvita toisen ihmisen apua ja monesti aikuisilla ne mielenpäällä olevat asiat voi olla sen verran suuria ettei niitä osaa yksin ratkaista ja silloin on hyvä puhua niistä jollekkin. Poika siis tietää mun käyvän terapiassa puhumassa asioistani, mutt en usko pojan tietävän sen tarkemmin. Ollaan joskus kerrottu pojalle ett vaikka mä joskus saatan olla väsyny ja allapäin niin ne johtuu mun omista jutuista ja ettei pojan tarvi olla peloissaan tai huolissaan. Beijb on monesti sanonu, ett jos mä joskus iltasin oon lähteny käveleen ja rauhotteleen mieltäni, niin poika on sillon ollu joskus tosi hätääntyny ja kyselly mihin menin ja millon tuun.

Huonoina jaksoina mä yritän olla normaalisti, mutt se on aika hankalaa joten vetäydyn sillon yleensä omiin oloihin. Kyllä poika tarkkailee mua paljon ja huomatessaan mulla olevan hieman heikompi päivä niin usein se tarjoutuu esim. auttamaan kotitöissä tai käyttäytyy normaalia kiltimmin, eli jättää kaikki ihanat teiniangstit pois. Mä tunnen tästä helvetin huonoa omaatuntoa sillä haluaisin pojan pystyvän olemaan täysin huoletta se mikä se on ja miltä milloinkin tuntuu. Aikalailla tavallista perhearkea me koitetaan elää, ainakin niissä määrin miten se mahollista on.

Tätä kirjottaessa mä oon miettiny ett mitähän kaikkea pojan mielessä mahtaa liikkua. Ehkä vois olla paikallaan joskus puhua pojan kans asiasta sitten kun hetki tuntuu oikialta. Tai ehkä mä en tiiä miten asioista voi lapselle puhuam vai voiko?  En mä kuitenkaan koskaan tuu kertomaan totuutta menneisyydestäni, haluan suojella poikaa kaikelta sellaselta. Aika hankala aihe mitä pidemmälle asiaa mietin... herättää paljon epämieluisia muistoja ja ajatuksia.

Kerjäätkö lisää ongelmia?

Eilen illalla skitsoilin taas. Loukkaannuin kun Beijb ei ehtiny jutella mun kans enempää terapian aiheuttamista pahoista ajatuksista ja koin jääneeni asian kans yksin. Kyllä mä nyt ymmärrän ett Beijbellä oli muuta hommaa valmistautumisessa tämän aamuiseen työhaastatteluun, mutt eilen rikkinäinen mieli ei suostunu sitä tajuamaan. Sitt nukkumaan mennessä mä hetken makoilin sängyssä ja kun Beijb kysy, ett oonko mä vihanen jostain, tiuskasin jotain ilkeetä siitä kuinka kivaa olis jos jollaki olis joskus aikaa mullekkin. Sitt menin tekemään itelleni pedin olkkariin. Tunsin etten mä olis pystyny rauhottuun makuuhuoneessa. Illalla mun sisällä kiehu ja olin todella vihanen, mutt nyt mä oon vihanen korkeintaan itelleni. Mikä ihmeen oikeus mulla kitistä ja vinkua, vaattia huomiota ja olla kiittämätön!!

 Tänään oli myös terapia ja puhuttiin mitä on tapahtunu kuluneen viikon aikana. Sain sanottua, ett joku, ilmeisesti murrosikäinen mä on jatkuvasti hokenu mulle ett mun olis pitäny pitää suuni kiinni ja ett puhumalla mä kerjään vaan lisää hankaluuksia. Kerroin myös kamppailuista mieltäni vastaan, mutt en saanu sanottua itsetuhoisuudesta, viiltelystä tai ajoittain uskomattoman voimakkaasta kuolemanhalusta. Aihe jäi hetkeksi kesken sillä siirryttiin puhumaan mun ja pojan väleistä ja siitä, mitä keinoja mulla olis selvitä arjessa ja noissa hankalissa tilanteissa joissa poika kapinoi kaikkea vastaan ja testaa rajojaan ja etten mä ottais niitä hyökkäyksenä itteäni vastaan enkä tuntis itteäni huonoimmaksi äidiksi koko maailmassa jos haluan pojan pitävän kotiintuloajoista kiinni ja tekemään läksynsä. Aluksi luulin, ett aika alkais olemaan jo sen verran lopussa ettei ehittäis palata alkuperäiseen aiheeseen ja harhamieli ehti jo hihkua terapeutin unohtaneen koko asian. Mutt eipä helkutti vie ollu..!

Terapeutti halus kertoa sille rikkoutuneelle mielen osaselle olevansa kiinnostunut kaikesta mitä sillä vaan olis kerrottavana ja ett haluaa edetä aivan osasen tahdissa. Sitt se sano: "mikä olis sellanen helpoin ja mukavin tapa hänelle puhua, että ilmestyykö hän paikalle sitten kun hetki on oikea vai haluaako sovittavaksi etukäteen aika jolloin hän on paikalla?" Siinä vaiheessa nauroin ja sanoin, ett välittömästi olin kuullu vastaukseksi "EI MIKÄÄN". Siihen terapeutti jatko: "mä oon kyllä tosi harmissaan tuosta ja toivoisin, että löytyisi joku keino jonka koet turvallisena ja hyvänä. Jos voisit alkaa työstämään ajatusta siitä että vaikenemisen aika olis viimein ohi. Mieti ihan rauhassa ja sulattele kysymystä". Siihen me sitt lopetettiin.


Puhuminen pahoista ajoista tuntuu siltä, ett aivan kuin mä repisin rikki kaiken jo vähän arpeutuneen (onko sellasta?) ja haluaisin vaan lisää ongelmia itelleni. Kyllä mä jossain välissä sanoin terapeutille puhumisen olevan mulle todella vaikeaa sillä vuosien ja vuosien ajan vaikeneminen on ollu keino selvitä hengissä. Se ymmärsi.

Loppu päivä on menny kyllä odotettua paremmin vaikkakin mieli on ollu välillä omissa maailmoissaan. Ja nyt oon kipeenä. Nenä tukossa ja kurkku kipeenä. Ja huomenna olis takas töihin meno. Oon yrittäny juua kuumia juttuja ja levätä, mutt olo menee pahemmaksi. Ei mulla kyllä pitäis voija olla tuota kaikkialla jylläävää influenssaa sillä otin siihen rokotteen. Vaikka eihän mikään rokote oo 100% varma. Kumpa tää olis vaan joku mun kehon reagointi väsymykseen tai jotain ja menis pian ohi. Mielellään jo yön aikana.

Do you need me?

Viime terapiakerralla tuli puheeksi mun murrosikä kun olin sanonu terapeutille ett vanhemmuus on muuttunu tosi vaikeaksi nyt kun poika alkaa olemaan murrosikäinen. Kerroin kuinka helvetillistä mun on ajatella poikani kasvavan ja vähitellen alkavan kokeilemaan omia siipiään.Kerroin kuinka oltiin käyty pojan kans vauvauinnissa, kierretty kaikki kaupungin puistot ja leikkipaikat, uimarannat ja lasten tapahtumat, kuinka laulettiin, leivottiin ja askarreltiin pojan ollessa pieni. Kerroin kuinka hankalaa mun on olla äiti nyt kun lapsi onkin jo isompi eikä tarvitsekkaan huolehtijaa koko ajan. Kerroin kuinka vaikeaa mun on asettaa rajoja mutt samalla kuitenkin antaa vähän vapauksiakin. Kerroin kuinka paljon mä pelkään, ett pojalle tapahtuu jotain pahaa joko sen vuoksi etten ole huolehtinu tarpeeksi tai etten ole muistanut varottaa jostain, tai jos en oo huomannu jotain, tai jos oon antanu liikaa vapauksia tai antanu pojalle luvan mennä johonkin ja siellä tapahtuu jotain tai helkutti vie, ihan mitä vaan! Mä pelkään ett oon yhtä huono äiti mitä omani oli mulle, etenkin nyt kun murkkuikäisellä alkaa mieli myllertään ja maailma tuntuu joskus niin kurjalta paikalta. (hei...nyt tuli mieleen, ett entä jos mä en ookkaan traumatisoitunu ja masentunu vaan mulla onki murrosikä?!? ) Mä haluaisin olla kaikkea mitä äitini ei ollu ja jättää tekemättä kaiken sen mitä äitini teki. Mä pelkään etten mä pysty olemaan riittävän hyvä. Mä pelkään ettei poika tarvi mua enää. ettei kukaan tarvi.Tästä juteltua terapeutti sano, ett kaikki mun kokemat asiat murrosikäisenä heijastuu suoraan tähän päivään kun oma lapsi alkaa käymään läpi samaa ikäkautta. Ja siks terapeutti haluaakin alkaa käymään läpi mun nuoruutta. Mä en oota sitä yhtään innolla...vaikka tiiänkin sen olevan edessä ennemmin tai myöhemmin. 

 Törmäsin aiheeseen tässä illan aikana, tällä kertaa positiivisessa mielessä. Pojalle kun on kasvoihin ilmestyny muutama näppy jotka sitä niin kovasti häiritsee, niin huomasin saavani "mielenrauhaa" kun sain tehä pojalle pienen kasvohoidon savinaamioineen kaikkineen. Muistan kuinka kamalaa oli kun itellä oli nuorena naama täynnä näppyjä ja kuinka sain kärsiä kiusaamisesta niistä johtuen. Oli hirveää pitää koulussa esim. esitelmää kun luokan pojat naureskeli ja huuteli "kattokaa kuin ruma tuo on, hyi!! mitä tuo on syöny että siitä on tullu tuollanen, pikkusen ällöttävä"! Se oli hirveää ja vuosia jatkuneesta kiusaamisesta johtuen en suostu vieläkään menemään juuri minnekkään ilman meikkiä. Pojan pari näppyä on kyllä aivan eri asia kuin omat kasvoni nuorena, etenkin kun en ite niihin mitään hoitoainetta saanu perus saippuan lisäksi. Mutt haluan opastaa poikaa kasvojen ihon hoidossa jotta hän ei joutuis kiusallisiin tilanteisiin. Ihmetyksekseni poika suhtautu kasvojen hoitoon hyvin vaikka onkin poika. Olin varautunu johonkin vastalauseeseen ettei pojat mitään savinaamioita käytä, mutt eipä sellasta kuulunu. :) Huomasin tuolla kasvojenhoito-tilanteella olleen muhun jotenkin hyvä vaikutus, siis ett mä tykkäsin siitä. Mulla on joka paikka pullollaan kaikkia kasvojenhoitotuotteita joka tilanteeseen ja tapaukseen ja oon "rasvahörhö" joten siksikin kai oli mukava siirtää sitä tietoa ja apua toiselle.

Jotta postaus ei liian hyväksi menis, niin kyllä mä oon pariin kertaan ollu vajoamassa ahistukseen ja pimeyteen, mutt (en kyllä tiiä miten) jotenki sain itteni rauhoteltua. Kyllä mulla oli silmät täyttyny kyynelistä ja mielessä pyöri ajatus "miks mä oon täällä, ei kukaan ees huomaa mun olemassaoloa tai ees huomaavan jos katoaisin, ei kukaan välitä, tää on tätä samaa harmaata päivästä toiseen, ei tässä oo mitään järkeä".  Mä ajattelen yhä noin, mutt yritän mennä seuraavaan päivään ja ettiä jostain sisältöä elämääni, ehkäpä keksiä tai löytää jotain uutta...

Kysymyksiä ja kummituksia.

Mun edellinen postaus on aiheuttanu vähän siellä ja täällä huolestumista ja harmia. Pahoittelen tätä. Mutt mä en tuu muuttamaan jatkossa yhtään mitään vaan kirjotan täysin samalla tavoin kaiken mieleni päältä sitä yhtään kaunistelematta. Blogi on mun kaatopaikka, turvapaikka ja se on myös teitä varten, mutt ensisijaisesti mulle itelleni. Mä en suodata enkä silottele sanojani vaan kerron rehellisesti miltä musta tuntuu, kaikessa kauheudessaan välittämättä muista tai muiden mielipiteistä. Anteeksi, mutt näin se on. Jonain päivinä mä voin hyvin, joinain taas erittäin huonosti. Annan kaiken näkyä tekstissä jota kirjotan. Ei tässä blogissa olis mulle muuten mitään järkeä jos yhä jatkaisin asioiden ja tunteitteni vähättelyä, salailua tai kaunistelemista.

Tänään oon siivonnu koko asunnon, purkiin pahan mielen tekemiseen. Pyyhkiin jopa pölyt jota vihaan yli kaiken sekä vaihettiin pojan huoneen järjestystä ja pyykitkin on tullu pestyä sekä tiskit tiskattua. Se niistä hehkutuksista.

Yritin saunassa käydessä miettiä, ett mistä kirjottaisin jotta jokainen postaus ei olisi mustaa pimeyttä ja itsemurhaa. Mutt mun päässä ei liiku yhtään mitään, silmätki harvakseltaan ja usein eri tahtiin.

Tehtäiskö sillain, sä kertoisit mistä haluat ett mä kirjotan tai kysy multa ihan mitä vaan mitä haluaisit tietää? Se vois olla mukavaa :) Jään siis odottelemaan.

Saunassa ollessa mulle tuli ajatus, ett mä en oo vieläkään tehny yhtä asiaa minkä oon halunnu tehä jo vuosien ajan ja päätin, ett jos vielä tepastelen kesällä täällä niin sitt on sen aika. Siis sen asian mitä en oo tehny. Eli viiä poika Suomenlinnaan. Oon käyny siellä ite kerran lapsena ja muistan pappani kertoneen kaikkia jänniä tarinoita (suurin osa varmasti keksittyjä) ja nauttineeni päivästä paljon. Äidiksi tultuani oon monesti haaveillu ett jonain päivänä vien pojan sinne, mutt aina se on jostain syystä jääny vaikka ollaan Helsingissä usein käyty. Jos mun suojelusenkeli on hereillä ja hoitaa tehtävänsä niin mä lupaan tänä kesänä viiä pojan Suomenlinnaan.

 Suomenlinnan kapeita ja pimeitä käytäviä/tunneleita pitkin kävellessä mä kuvittelin olevani sen linnan prinsessa ja asuvani siellä. Ja sitt kuvittelin mielessäni miltä sotilaiden kenkien kopse oli kuulostanut tai kuinka monta onnetonta rakkaustarinaa linnan muurien sisälle oli kätkeytyny. Kummitteleekohan siellä? Toivottavasti. :)

Sellasta ei olekaan kuin pakko!

Oon taas pitäny itteni kiireisenä jotta en kerkeis ajatteleen  mitään. Oon käyny reippaasti töissä ja vielä olis 3 työvuoroa ennen jouluvapaita. Oon saanu postitettua itsetehdyt kortit ajoissa ja piparkakkutalo on koristeltu, ainoastaan kasaaminen puuttuu. Oon Laatikaisen kans väkertänyt sellasia pieniä joululahjoja ja koittanu laittaa kotiinkin vähän jouluntunnelmaa. Tänään pyysin Beijbeä käyttään mua aamuvuoron jälkeen kauempana kaupoilla tekemässä jouluostoksia. joulukuusi on vielä koristelematta, mutt se saa oottaa sillä sitä ei voi tehä kiireellä ja se pitää tehä yhessä. Sain tänään kummitytöltäni, eli siskoni lapselta, viestin jossa se pyysi mua tekeen taas sille joululahjaksi Rocky road-suklaata kuten viime jouluna. Vaikka mulla ei hirveesti aikaa oo, niin tuo pyyntö teki mulle hyvän mielen. Tiesin tehneeni jotain josta toinen oli tykänny enkä oo vähään aikaan kummitytöstä kuullu mitään joten siksikin viesti tuntu kivalta. Mä haluan raivata johonkin väliin sen verran aikaa ett pyyntö saahaan toteutettua. Onneks Rocky Road-suklaassa ei mee kauaa.

Mä oon huomannu ett hetkittäin mulla on ollu hyvä mieli ja oon halunnu viettää ihanan joulun. Huomasin, ett kestohymy on saattanu ajoittain olla aito. Pienten hetkien ajan mulla on ollu joakuinkin ihmismäinen olo, mutt se ei kestä kauaa. Pian mieli taas muistuttaa kuinka nautinnollista olis kuolla nyt ja saaha haluamani kosto. Kaikki pahat ihmiset tulis aina joulun lähetyessä  muistamaan miks mä en oo enää täällä. Ne joutuis joka vuosi, uudelleen ja uudelleen huomaamaan sen etten mä oo täällä, etten mä koskaan enää tulis takas. Ne joutuis tuntemaan samaa mitä mä, kerta kerran jälkeen...yhä uudelleen ja uudelleen, viikosta toiseen, kuukaudesta seuraavaan. Vuosien vaihtuessa yhä se puristava tunne sisällä joka tuhoaa pala palalta.

Kaikkea tuon jälkeen paketoidessa lahjoja mä  mietin, ett eikö joulussa oo loppujen lopuksi kyse vaan ja ainoastaan välittämisestä, rauhallisuudesta, lämmöstä, rakkaudesta. Tajusin, ett sitähän joulu on mulle aina ollut ja siks oon tuntenu niin paljon vihaa ja ärtymystä ku oon kuullu jonkun antavan joululahjoja pakosta! Tai viettävän joulua koska on pakko tai viettävän joulua sellasten ihmisten kanssa joita vihaa ja esittävän tykkäävänsä heistä. Miks tehä asioita pakosta? Ja antaa vieä toisten olla siinä uskossa ett antamasi aika ja lahjapaketti merkitsis jotain. Sehän on sulle vain pakkoa! Ja paskan vitut, kaikki on vapaaehtoista!! Sun ei oo pakko yhtään mitään!! Elä osta sitä saamarin suklaakonvehtirasiaa Ale-kyltin alta ja mieti mielessäs kuinka ovela oot ja naura vielä päälle, ett vietpä ainaki jotain! Elä lähetä joulukorttia jos nimen kirjottaminen ja postimerkin kalleus saa verenpainees kohoamaan. Elä tee yhtään mitään mikä ei tule sydämestäs.

Kaiken kaikkiaan joulu on pieniä asioita. Mä oon usein miettiny pään puhki, ett mitä kaikkea poikani haluaa lahjaksi ja miten saisin rahat riittämään. Mutt tänään tajusin senkin, ett itsekkäästi uskoessani musta tuntuu, ett paras joululahja minkä voin pojalleni antaa on mä ite. Se, ett äiti on yhä elossa. Kyllä mä kuolla haluan, mutt ei jouluna. En halua viiä pojaltani joulua. Vaikka mielessäni mä olin leikitelly ajatuksella kuolla samana päivänä kuin oon syntynytkin.

Kuten tekstistä huomaa mä käyn aikamoista kamppailua ja tasapainoilen kuoleman ja elämän, vihan ja rakkauden, koston ja anteeksiannon välillä. Kaikesta huolimatta haluan sanoa, ett mä todella oon halunnu muistaa teitä joille oon osannu postikortin lähettää ja joille oon joskus sanonu "kiitos ett oot olemassa". Teitä ei oo paljoa, mutt teitä kuitenkin on. <3