Sitä ei sade pois huuhtele.

Se tuli taas. Tää tappavan tukahduttava olo joka muistuttaa mua siitä todellisuudesta millanen mä oon. Tällanen mä tuun aina olemaan. En voi sitä muuttaa. Halveksin itteäni ja haluan rääkätä kaiken paskan itestäni pois. Mä oon kuin joku mätänevä kasa jotain epämäärästä paskaa!! Mä oon jotain niin saastaista ettei musta koskaan tuu puhdasta, ei koskaan inhimillistä, ei muuta kuin jotain väliaikaista, jotain joka pian unohtuu ja katoaa. Jos tietää kuinka mua on käytetty niin ei silloin voi mua ihmisenä pitää, ei haluta, rakastaa tai koskea. Kyllä mä ymmärrän...

 Kumpa mä saisin kaiken poistettua tai edes vejettyä takaisin niin ettei kukaan tietäis. Silloin en olis kenenkään silmissä kaatopaikkakamaa. Mua kaduttaa ett oon joskus suuni aukassu. Haluaisin niin paljon muuttua, olla puhas ja ehjä! Kumpa saisin muutettua kaiken!! Mutta ne asiat, kaikki ne menneet asiat on jotain sellaista jotka on tullu jäädäkseen. Ne on arpina mun keholla, sisällä sydämessä ja iholla. Niitä ei saa pestyä pois, ei vaikka kuinka hinkkaisi ja raapisi. Ei mikään vie niitä pois. Niin kauan kuin mä elän mä kannan sitä kaikkea mukanani. Ja niin kauan kuin mä elän mä tunnen olevani se...se jonka moni on kironnut alimpaan helvettiin. Ei mikään anna mun unohtaa.

Miten selvitä näiden tunteiden kans? Mä en todellakaan tiiä. Eikä asiaa helpota se, ett tiiän kohta tulevan yön ja jälleen katkonaiset unet sekä painajaiset. Sitten tulee uus päivä...ja sama taakka kannettavana. Ja se toistuu yhä uudelleen.

Mutt oikiasti, mä en oo paha enkä aina niin kamala. Joskus mä oon ihan kivakin.

Kasvamisen tuskaa.

En tiiä miten voin. Ehkä jossain asioissa on menny ihan hyvin, mutt samalla taas toiset asiat on tuottanu pahaa oloa. Pojan Norjaan lähtö hermostuttaa ja tänään oltiin tulevien seiskaluokkalaisten vanhempainillassa. Poika on nyt saman ikäinen ku mä...silloin ku elämäni alamäki ja pahimmat asiat alko tapahtuun. Mä en kestä jotain siitä ajatuksesta ett poika kasvaa...ja ehkä mä pelkään myös sitä etten oo osannu kasvattaa poikaa se verran hyvin jotta se tekis elämässään hyviä valintoja ja osais ajatella omilla aivoillaan, olis rohkea oma itsensä. Tai entä jos poika ei oo vielä valmis "kasvamiseen" ja kaikkeen mitä se tuo tullessaan? Entä jos poika joutuu hyppäämään liian nopeasti isoihin saapaisiin kuten mulle kävi?

13-vuotiaana mä olin jo hyvin syvällä aikuisuudessa. Mutt mun mieli oli lapsen vaikka kuinka jouduin näyttelemään muuta. Olisin halunnu jatkaa lapsuuttani, mutt ei se ollu  mahollista. Muistan sen ensimmäisen kerran kun mut rikki revittiin...se Aku Ankka-pokkarin lukeminen ei päättyny hyvin.

Aloin polttamaan, juomaan, varastelemaan. Kouluun menin jos menin, ja jos sinne jaksoin mennä, niin siellä en kuitenkaan tehny mitään. Usein nakkasin repun pulpetille ja painoin pääni siihen, nukuin. Kotona ollessa hoitiin pikkuveljeäni joka silloin oli vasta vauva. Tein ruokaa ja vein ulos. Peittelin äitini ja isäpuolen juomisia ja tappeluita, menin väliin ja otin selkään. Öisin hoitiin äitini velvollisuuksia...

Tiistaina mulla olis pitäny olla terapia jossa oli tarkotus puhua mun ajatuksista ja peloista, mutt kaikki menny ihan putkeen. Beijb oli lähössä viemään mua autolla kaupunkiin n. 20min ennen terapian alkua ja kun ulko-ovi napsahti kiinni, me molemmat huomattiin ettei kummallakaan oo avaimia. Mun kotiavaimet oli sisällä pöydällä koska ajattelin etten niitä tarvis töissä jonne olin terapiasta menossa, ja Beijben kotiavaimet jossa li myös auton avain oli toisen hupparin taskussa. Ei siis liikuttu yhtään mihinkään vaan lähettiin käveleen pojan koululle hakeen sen avaimet jotta ehtisin edes töihin. Ens viikolla ei myöskään oo terapiaa koska terapeutin tytär menee leikkaukseen ja terapeutti on koko viikon kotona.

Jotenki niin tuttua, ett heti kun mulla olis paljon asioita mielen päällä niin syystä tai toisesta ei oo ketään kelle puhua...

Hallitsemista, alistamista.

Alamäki jatkuu ja vauhti kiihtyy. Mä alan tuntemaan väsymyksen jo liian voimakkaasti kehossakin. Mä oon fyysisesti lähes yhtä uupunut mitä mun mieli on. Mun jalat on aivan ku maitohapoilla jatkuvasti ja vatsassa tuntuu vähän väliä sellanen vääntävä ja puristava tunne, ihan ku joku puristais mun sisäelimet suureen nyrkkiinsä. Sydämessä tuntuu ajoittain vihlontaa ja välillä se käy ylikierroksilla hakaten hullun lailla (olipa hyvä vertaus). Tuntuu aivan ku joku istuis mun rintakehän päällä jotta mun hengittäminen ei olis helppoa vaan jopa lähes mahotonta.

En siis voi enempää painottaa sanaa "lopussa". Sitä mä olen, täydellisesti lopussa. Äsken ollessa koirien kans pihalla mä mietin asioita ja aloin ajatteleen, ett onkohan terapialla jotain vaikutusta mun tän hetkiseen vointiin. Tiistaina siis oli terapia ja vaikka tapaaminen meni sinänsä ihan hyvin niin se oli kuitenkin mielettömän raskasta. Terapiassa käytiin läpi mun nykyhetken pelkoja ja etittiin niille aiheuttajaa menneistä. Ongelmallista siinä oli se, ett mun mieli ei halunnu myöntää joidenkin tapahtuneiden asioiden olleen väärin mua kohtaan. Terapeutti joutu sitten kertomaan mun mielelle monta kertaa mitä asioita ihminen saa ja ei saa tehä toiselle. Mä oon eläny melkeen koko elämäni (kuulemma) väärässä "uskossa". Mä oon oppinu jo pienenä ett esim. lyöminen, vähättely on sallittua ja rankaiseminen satuttamalla ilman mitään syytä on myös laillista. Kerroin mitä tapahtui esim. silloin kun pienenä lapsena itkien huusin ja anelin anteeksiantoa vaikka en ollu mitään tehny. Kerroin päättäneeni silloin etten koskaan enää pyytäisi keneltäkään anteeksi, en ikinä. Ja anteeksi pyytäminen tuottaakin mulle aivan mieletöntä vaikeutta! Se on niin vaikea sana.

 Kaikki persoonan osat oli kuulolla kun terapeutti "saarnas" siitä kuinka väärin jotku teot on ollu ja ett monet teot on vakavia rikoksia. Voit vaan kuvitella millanen hälinä ja kaaos mun päässä välillä oli kun osaset sai kuulla tulleensa oikiasti kaltoinkohdelluksi. Mun päässä kuulu itkua, vaikerointia, piiloon menemistä, mutt myös naurua ja vastaväitteitä. "Charlie" huusi mun pään sisällä ja kielsi mua kuuntelemasta terapeuttia ja muistutti olevansa ainoa johon mä voin luottaa. Se oli kamalaa pyörremyrskyä! Terapeutti sano, ett hän tietää lauseen satuttavan joitain mun osasia, mutt hänen on kerrottava mulle, ett hänestä tuntuu ett mun isä jatkaa nykyisyydessä sitä remmistä antoa tuolla alistamisella ja hallitsemisyrityksillä. Isän mielestä mut on manipuloitu koska mä en enää suostu sen määräiltäväksi ja se on menettäny otteensa musta. Mä vaan hymyilin ja sanoin "Ei sattunu". Samaan aikaan "Charlie" nauro ivallisesti "etkö vittu parempaan pystyny?!" Sattu se. Sattu tajuta kuinka kaikki on käyttäny mua omiin tarpeisiinsa. Koko mun elämän. Mitä niin pahaa oon tehny jotta mua rangaistaan näin paljon?!!?

Mun mielessä ja kehossa on paljon meneillään. Liikaa. Ja jatkuvasti tulee uusia takapakkeja ja pettymyksiä jotka ei yhtään helpota tätä matkaa. Multa on otettu pois saamatta yhtään mitään tilalle. Musta tuntuu, ett mä rakennan korttitaloa ja aina kun saan jonkun verran rakennettua niin joku nippasee luunapilla kaikki kumoon ja kortit leviää maahan. Ja kerta kerran jälkeen mä alotan alusta..ja taas...ja taas...ja taas. Kunnes tulee se viimeinen niitti.

Jos olis valta tehdä toisin.

Jos mulla olis mahollisuus muuttaa menneisyyttäni niin missä kohissa tekisin toisin tai tekisin erillaisia valintoja? Oon miettiny, ett ehkä mun huonot valinnat on ollu selvitymis- ja pakokeino kaikesta mitä kodin seinien sisäpuolella on tapahtunu. Vaikka kuinka oon asiaa pähkäilly ja kattellu eri suunnista, niin musta tuntuu ett tekisin monessakin kohdassa aivan samoin. On se sitt tyhmyyttä tai mitä lie...mutt en mä usko ett olisin selvinny kaikesta jos en olis purkanu pahaa oloa ja tuskaa johonkin. Ja vaikka oon tienny ettei kaikki oo ollu laillista niin se ei oo mun mieltä painanu, päinvastoin. Tekemällä jotain ei-sallittua mä oon jotenki saanu rauhaa omalle mielelle ja kokenu kostavani kaikille. Samalla oon näyttäny kovan kuoren avulla ettei muhun satu, ettei mikään tunnu missään.

Muistu mieleen yks tapaus jolloin olin 16-17 vuotias. Mä sain puhelinsoiton senaikaselta poikakaverilta. Se kysy voiko muhun luottaa ja vastauksen saatuaan pyys mua tarjoon piilopaikan yhelle tärkeelle jutulle. Se kysy ett voinko mä huolehtia "Ekistä" muutaman päivän. Tottakai mä voisin. Illalla mä valmistauduin Ekin vastaanottamiseen ja ootin poikakaverin tulemista meille. Se tuli ja vähän ajan kuluttua mulle selvis, ett Eki oli ihmisen sääriluu. Se annettiin mulle kankaaseen käärittynä. Mulle selitettiin, ett Ekin oma huolehtija oli joutunu vähäks aikaa jonnekkin lukkojen taakse ja nyt Ekiä jouduttiin kierrättään niin kauan kunnes se vapautuis. Mä en hirveesti jaksanu kysellä asiasta sen enempää, ei mua kiinnostanu. Ehkä se tuntu jopa hyvältä kun vanhemmat "pahat pojat" pitivät mua sen verran vertaisenaan ett uskalsivat paljastaa asian mulle. Saatoin tuntea jopa pientä ylpeyttä itestäni.

Aika ääripäähän on pitäny ihmisen mennä jotta voi olla hitusen tyytyväinen itteensä. Toisaalta taas helvetin surullista. Samainen armas poikakaverini on viiltäny mun oikeaan käsivarteen viillon josta valuvan veren nuoli pois. Kerran oltiin kaveriporukalla rannalla nuotion äärellä ja oltiin vähän juotukkin. Yhtäkkiä tää kaverini muuttu aivan omistuiseksi ja vilkuili kaikkia kulmiensa alta. Pyysin sitä sivummalle jutteleen ja olin selkä sellasta puista varastorakennusta vasten. Yritettiin jutella mutt ei se oikeen sujunu. Lopulta:
     Se: Pelkäätkö sä mua?
     Mä: En.
     Se: Ehkä sun pitäis.
Ja sitt...BANG. Se löi nopeesti taskustaan puukon suoraan mun pään viereen seinään kii. Ja lähti pois.

Surullista etten mä osannu ajatellakkaan ansaitsevani jotain vähän parempaa.

Matka muistoihin.

Palataan vuosia taaksepäin...

Tyttö oli pojan asunnossa yksin, kaukana kotoa. Se oli omakotitalo pellon vieressä. Tyttö muisteli edellistä viikonloppua ja pirtun juontia. Oli tuntunut ku pirtu olis ollu kuin koko kehon puudutus maailmaa vastaan. Se pitää juua jäisenä jotta siitä polttelusta vois nauttia. Tyttö muisteli kuinka poika oli illan aikana saanu puhelun jonka loputtua poika sano: "mä käyn äkkiä maailmalla, ei mee kauaa. Pysy sisällä ja pois ikkunoista. Elä avaa ovea." Sitt tyttö jäi yksin ja sammutti kaikki valot. Tyttöä pelotti kun ei tienny mistä oli kyse ja eikä sitä, ett oliko joku mahollisesti tulossa ovelle. Tyttö katseli olohuoneen ikkunasta takapihalle ja pellolle, mietti voisiko peltoon piiloutua. Sitten tyttö ymmärsi kuinka sokkeloinen talo on ja kuinka monta ovea siinä on...hätä alkoi hiipiä mieleen kun ei tiennyt mistä niistä ovesta joku tulisi jos tulisi. Tyttö otti pullosta suullisen polttavaa jotta rauhottuisi ja meni sisäkautta autotalliin tupakalle. Tyttö laitto tekstarin kaverilleen lähipaikkakunnalle "Musta tuntuu ettei kaikki oo nyt hyvin. Missä päin oot?" Pian tuli vastaus "mähän oon sanonu ettei sun pitäis olla siellä. Jeppiksessä." Tyttö laitto puhelimen pois ja mietti mitä helvettiä tekis. Pitäiskö tehä kuten edellisellä kerralla kun poika oli "käyny maailmalla". Silloin poika oli käskeny tyttöä kattomaan mitä sängyn alla oli. Siellä oli ase.

Poika opetti nopeasti tyttöä käyttään sitä, mutt vaan jos muuta keinoa ei oo. Tyttö ei suostunu ottaan asetta käteensä, sanoi ettei koskaan aio ampua. Ehkä poika tiesi sen myös. Sillä pari tuntia myöhemmin oli tyttö saanu viestin "juokse pellolle ja pysy siellä. heti"

Mitä tapahtuisi tällä kerralla, pitäisikö kiellosta huolimatta lähtä pois talosta vai odottaa? Pitäiskö sittenkin soittaa poliisille...ja sanoa mitä?! Tyttöä alko pelottaa hetki hetkeltä enemmän pirtuhumalasta huolimatta. Sitt kuulu auton renkaiden ääni hiekkatietä vasten, se kahina ja pikkukivien rapina...tyttö muistaa ne yhä. Pelotti ja sydän jyskytti. Poika tuli takas hymy huulillaan ja kaappas tytön syliinsä. Asiasta ei puhuttu, tyttö ei uskaltanu kysyä.

Seuraavana päivänä tyttö ja poika heräs siihen kun kans poliisia seisoo makuuhuoneen ovella. "kröhöm...se oli ny semmonen juttu ett ******* lähtee meijän mukaan" Poika alko nauramaan ja puki vaatteita päälleen. Ei sanonu mitään. Taas tyttö jäi yksin. Miten poliisit oli tullu sisään?! Päässä jyskytti pirtun jälkitila, mutt kahvilla ja särkylääkkeillä siitä tuli siedettävää. Vähitellen tyttö alko tajuamaan ettei asiat näytä yhtään hyvältä. Sen olis pakko päästä kotiin. Oli lauantai. Päivä meni pidemmälle ja aika kulu... Tyttö soitti äidilleen ja pyys apua, mutt äiti oli humalassa. Sieltä ei kukaan voisi auttaa. Tyttö kiersi taloa ympäri ja mietti mitä helvettiä tehä. Ja sitt poika tuli takas. Se sano vaan "eipä nuo mitään voineet". Mitä se sitten ikinä tarkottikaan. Poika sano: "lähetään, tuu autoon." Poika oli hiljaa ja outo. Auto ajoi talon vieressä olevasta risteyksestä suoraan ja tyttö ihmetteli, ett miks sinne sillä se oli pieni "saari" eikä siellä ollu paljon mitään muuta kuin metsää, mökkejä ja lisää metsää. Pian poika pysäytti auton ja pyys anteeks. Sitt käski tyttöä nousemaan. Ulkona oli tyyppejä ja kaks autoa. Kaks poikaa otti tytön ja veivät toisen auton takapenkille. Ne nauro..."oot ny meijän". Sitt auto lähti liikkeelle. Tyttö itki ja riuhtoi. Toinen niistä aukas housunsa ja tytön pää painettiin sen jalkoväliä vasten. Tytön oli pakko aukasta suu. Hankala asento tuotti kipua ja muutenkin tuntu ett tyttö tukehtuu. Kaikki nauro. Joku kopeloi tyttöä kaikkialta ja kouri. Tytön päässä kohisi. Tyttö tiesi ettei pääsisi kotiin.

Yksi pois..kaksi pois...

Eilen oli kamalin päivä aikoihin. Mua pelottaa kirjottaa aiheesta sillä eilinen ahistaa mua mielettömästi ja murtuminen on vain hetkestä kiinni. Mulla on kuitenkin suuri tarve jakaa asia ja poistaa mun sisältä. Koko tapahtuma satuttaa mua aivan saatanasti ja kuulemani sanat kaikuu mun korvissa, ympäri ja ympäri yhä voimistuvalla äänellä.

Tapahtumat sais siis alkunsa raha-asioista, eli oltiin yks kerta beijben kans lainattu mun isältä rahaa kun just sillä hetkellä oli tosi tiukkaa ja tuli samaan aikaan kaikkia ylimääräsiä menoja. Noh, ei lainaaminen isälle ollu ongelma ja se sanoikin ett "maksatte sitte kun pystytte". Ja tästä ei ole kauaa aikaa. Nähtiin isää lauantaina kun oli pojan säbäturnaus, mutt siellä se ei puhunu tai mitenkään maininnu mieltä painavasta asiasta. Eilen sitt...oltiin Beijben kans kattomassa toista turnausta ja Beijb huomas mun isän soittaneen sille. Ihmeteltiin ett miks se ei ollu koittanu soittaa mulle. Noh, sitt vähän ajan kuluttua Beijb sai tekstarin jonka kielenkäyttö oli jotain aivan kamalaa! Sitä lukiessa mun keho jääty ja tunsin paniikin vellovan sisälläni. Tuijotin vain niitä sanoja jotka näin beijben puhelimesta "Luuletko sä saatanan kusipää että velka unohtuu kun siitä ei puhu! Jumalauta mulkku mä haluan mun rahat. Laitan tuohon mun tilinumeron ja rahat on oltava tilillä lauantaihin mennessä tai tulen paikanpäälle velkoja perimään ja silloin ei enää puhetta tarvita." Beijb ampas soittamaan mun isälle ja se nauro siellä ivallisesti "Kato, viititäänhän sitä vastata vai pelottiko kun tiesit millä asialla soitan?" Vaikka Beijb yritti kuinka selittää meijän olleen kattomassa peliä niin isä vaan haitatteli ja käski painua vittuun, lopettaa kusettamisen ja pitää pään kii. Isä uhkas tulla hakkaamaan beijben mikäli rahoja ei ala löytymään lauantaihin mennessä. Koko puhelun ajan isä oli ollu aivan suunniltaan raivosta!! Sitt kun se puhelu loppu niin isä soitti mulle, ei ilmeisesti uskonu mun olleen Beijben seurassa. Se alotti eka ihan normaalisti ja ilosesti kysy missä  mä oon. Kun kerroin kylmästi olleeni Beijben seurassa katsomassa turnausta niin isä ehtii sanoa vaan ett "no niin, kuulitko meijän puhelun..." ja sitt mä alotin. Latasin tulemaan saatanan jääkylmästi "kyllä kuulin ja jumalauta se on sellanen juttu ett mä hommaan sulle ne rahat helvetti vaikka myymällä persettä sillä senhän mä osaan ja sä tuut saamaan ne rahat. Ja sen jälkeen otetaan sitt samanlaiset välit sun kans ku mulla on äitini kans, eli voit pysyä helvetin kaukana meijän elämästä". Isä koitti sanoa väliin "en mä sun rahoja halua vaan ****n" johon mä sanoin ett tässä on koko ajan ollu vaan ja ainoastaan mun rahoista ja mä jumalauta annan sulle joka ikisen sentin takas". Sitt laitoin linjat kii. Olin tulessa...jäässä...paniikissa...istuin ja tuijotin eteeni. En uskaltanu nousta sillä tiesin sortuvani.

Kotiin tullessa olin aivan mieli hajalla. Ei Beijben kans ymmärretty miks isä toimi noin, sillä sen raivo oli jotain epäinhimillistä! Iltaa kohden tilanne muuttu yhä vaan kamalammaksi...isä oli soittanu mun siskollekkin ja kertonu kuin huonosti meillä on asiat ja kuinka Beijb on manipuloinu mut sitä vastaan sekä kuinka se on hyväksikäyttäny mua kaikki vuodet mitä ollaan yhessä oltu. (niin no, kuka mua nyt voiskaan rakastaa?!) Sisko valitsi isän puolella olemisen. Beijb sai pian tarpeekseen ja laitto isälle viestin jossa käski sitä tulemaan sen lähikaupan pihalle saamaan rahansa. Kun beijb oli menny sinne niin isä oli naureskellu vittumaisesti ja alottanu taas sen "Vitun mulkku-saatanan kusipää-tilityksen". Isä myös kielsi uhanneensa hakata Beijben vaikka miellä on siitä tekstari todisteena. Kun Beijb oli sanonu ett "taijat olla ite aika munaton mies kun et uskalla seisoa sanojes takana" niin isä oli sanonu... "taijat ite toivoa ett sulla olis munat jotta saisit tyydytettyä Jaskan". Siis mikä vitun oikeus kaikilla miehillä on puuttuua mun tyydyttämiseen??!!!!!!  Tuon kuultua inho ja ällötys valtas mut, tunnen itteni saastaisemmaksi kuin vuosiin! Beijb sano isälle myös "Onko nyt hyvä olla kun oot taas saanu kaikki pelkäämään sua, ihan ku silloin ku perhees joutu pakeneen turvakotiin". Siinä vaiheessa isä oli vähän hätkähtäny mutt sitt nauranu ett "niinhän sulle ollaan uskoteltu". Beijb käski sitä pysymään helvetin kaukana musta ja kerto etten mä tarvi elämääni ketään ihmistä joka uhkaa naista väkivallalla. Isä oli taas nauranu ja Beijb sano "Mä tuun pitään huolen ettet sä koskaan enää tuu näkemään Jaskaa tai poikaa" johon isä vaan nauraen sano "sehän nähään".

Tuosta puuttuu varmasti yli puolet sanomisista ja tapahtumista. Kaiken tuon jälkeen mä vaan itkin ja itkin. Olin lopen uupunut ja täysin tyhjä. Päässä pyöri van ajatus "tää oli nyt viimenen niitti...nyt se meni sitt se viimenenkin "perheenjäsen" ja niinhän mä sanoin ett ennemmin tai myöhemmin kaikki menee pois tavalla tai toisella. Vielä nytkin mä oon aivan täysin sekaisin, haluaisin pois täältä. En yksinkertasesti kestä enää näitä puukkoja selässä enkä  mä pysty paranemaan jos/kun pitää huolen siitä ett vajoan yhä vain syvemmälle.

Tämä päivä on menny ohi aika huomaamatta, oon vaan suorittanu tän päivän ja tuntenu tätä mieletöntä surua jota on niin vaikia kuvailla. En pysty tarpeeksi voimakkaasti kertomaan etten mä helvetti vie kestä enää näitä tällasia "kohtauksia" ja sitä ett saan huomata sen kuinka eristetty mä oon muusta lapsuuden perheestä. Mulla ei oo ketään.

Tämä kaikki yrittäminen tuntuu niin turhalta ja tunnen itteni naurettavaksi ku yhä menin uskomaan ett jos vaan hetken jaksaisin taistella niin pian asiat olis paremmin. Mä en sais uskoa kaikkea mitä mulle uskotellaan. Mua pelottaa tää tilanne...pelkään isääni. Kaikki muistot lapsuudesta on palautettu nykyhetkeen ja ne satuttaa.