Petturi.

Terapiasta parin viikon tauko. Ja taas just nyt ku en pärjää. Mä en ymmärrä miks mulla on nykyään niin paha olla sekä itteni että koko elämän kans. Mutt sen mä tiedän etten mä hallitse olemistani. Mä en osaa hallita tätä ahistusta ja se pääsee kokonajan vaan enemmän mun niskan päälle. Mä itken päivittäin. Töissä kaikki on yhtä kituuttamista. En juurikaan hymyile, harvoin nauran. Pääosin mä oon hiljaa ja tuijotan jonnekkin. Mä en nauti elämästä. Elämä ei tunnu hyvältä. Ja mä pelkään...saatanasti. Se tuhoaa mut.

Tänään on tehny niin jumalattomasti mieli viiltää. Ehkä kestääkseni kaiken tai ehkä rankaistakseni itteeni siitä etten mä pärjää ja osaa olla kunnolla. Viha ja halveksunta itteäni kohtaan on huipussaan ja samalla mä tunnen suurta surua niiden pienten mielen osasten puolesta joita mä en osannutkaan pelastaa. Mä en osannutkaan olla aikuinen ja pitää niistä huolta. Enhän mä jumalauta osaa pitää huolta itestänikään, en mistään enkä kestään. Mitä mä oikein kuvittelin?!?! ( kuulen ivanaurua mun pään sisällä)

Oon joutunu turvautuun rauhottaviin. Pitkän aikaa selvisin vain perus mielialalääkityksellä, mutt nyt ei toivoakaan. Siinäkin mielessä koen pettäneeni itteni, kaikki. Vitun luuseri paska!!!!! (no niinhän mä oon aina sanonu!!!! ) 

Missä mä oon turvassa? Pitäisitkö mua kädestä etkä anna vajota?

Auta mua.

Liikaa vai liian vähän?

Tunnen niin paljon, liikaa. Tai ehkä tunnen niin paljon liikaa etten tunne mitään.

Oon neuvoton.

Julkaisematon postaus

Viime postauksen jälkeen asiat on alkanu meneen alamäkeä. Terapiassa ollaan käsitelty paljon mun lapsuutta ja nuoruutta ja se yhdistettynä isän näkemiseen on aktivoinu mussa jotain. Mun mieli on jatkuvasti ylikierroksilla ja mä pidän itteni erittäin kiireisenä jotta ahistus ei pääsis valtaan. Mutt mä alan oleen jo liian väsyny tähän piiloleikkiin. Mun voimat on loppu. Terapeuttikin oli huolissaan mun jaksamisesta ja sano ett ois halunnu peitellä mut nukkuun siihen sen sohvalle. Olin terapiassa välillä silmät kii sillä väsymyksestä johtuen mun oli vaikia kohdistaa katsetta yhtään mihinkään ja se teki mut levottomaksi.

Öisin mä näen kamalia painajaisia ja säpsähtelen hereille monta kertaa yössä. Hereillä ollessa mä pelkään millon mitäkin ja usein en ees tiiä oonko hereillä vai jatkuuko uni vielä. Monesti mä myös herään kiputiloihin. Ne on vittumaisia ja ahistavia!! Päivisin taas en voi nukkua koska on niin paha olla ja mieluiten puran oloa salilla. Mun aika meneekin suurelta osin joko töissä tai treenatessa, mutt mun on pakko olla kiireinen. Pelkään romahtavani lopullisesti mikäli paha saa mut kiinni. Töissä oli vasta sellanen 11 päivän työputki ja sitt kun vapaat alko niin oltiin reissun päällä seuraamassa pojan turnausta etelä-suomessa. Siellä nukkuminen ei onnistunu joten univelka kasvo entisestään. Viikonloppu meni nopeesti ja tiistaina oli taas aika palata töihin. Seuraava vapaa on ens maanantaina.  Kaikki vapaa-aika menee tuohon karkumatkalla olemiseen ja vaikka tiiän ett vejän itteni loppuun niin en voi pysähtyä. En uskalla.  Mun on niin paha olla!! Nytkin mun silmät pyörii ku hedelmäpeli...mutt mieli ei anna mun levätä.

Muuttuuko mikään ikinä vai tuleeko elämä olemaan aina tällaista menneisyyden taakkaa ja kamppailua... Yks lapsiosista kuiskii jatkuvasti, ett oisinko niin kiltti ett antaisin kaiken jo olla ja lopettaisin kaiken. Se itkee ja anelee, se kertoo olevansa väsyny. Toinen osa taas kiljuu ja rääkyy, käskee haistattaan vitut ja viiltään ranteet auki ihan niin ku ennenki. Helvetti tätä sekamelskaa...

Mä vaan haluaisin levätä hetken. Käpertyä johonkin turvaan. Voi taivas ett mä oon väsyny.

Pettäviä kohtaamisia.

Musta tuntuu ett oon pettäny kaikki pienet lapsiosani. Vaikka kuinka olin valmistautunu ja terapiassakin käyny asiaa läpi niin tilanteen tullessa eteen mä hajosin. Ja nyt poukkoilen eri osien välillä ja sisällä oleva tuska ja paniikki on mieletön.

Pojalla oli siis kaks päivää kestävä salibandyturnaus. Mun isä oli ennen ollut tosi tiiviisti pojan harrastuksessa mukana ja seuras kaikki pelit. Mutt sen jälkeen kun isä "pimahti" ja kääntyi tosi voimakkaasti meitä vastaan ja syytti mm. Beijbeä mun aivopesemisestä koska en enää siihen ja siskoon pidä mitään yhteyttä ja aikoi kertoa pojalle millanen äiti sillä oikein on. Siinä tapahtu kaikkee paskaa josta johtuen taijan olla yhä rikki. Isä ei oo nyt sitt ainakaan vuoteen käyny pojan peleissä. Oon antanu pojan olla pappansa kanssa tekemisissä sillä kaikesta huolimatta se on hyvä pappa ja mä ajattelin etten halua poikaa vaivata aikuisten välisillä ongelmilla.

Pari päivää ennen viikonloppua mä sain pojalta tietää ett pappa on tulossa katsomaan pelejä. Siinä vaiheessa pysyin ihan rauhallisena ja terapiassa käytiin asiaa läpi, ett mitä mahollisesti vois tapahtua, mikä olis kamalinta ja miten voisin itteni rauhottaa olemaan aikuisena siinä hetkessä ja pitää rajoista kiinni. Olin valmistautunu suojelemaan lapsiosiani sillä oltiin tunnistettu terapeutin kans useiden pelkojen tulevan lapsuudesta. Kävin etukäteen mielessäni läpi kaikki reitit kisapaikalla ja missä kannattais istua jos isä olisi siellä tai täällä. Otin mukaan enkelinkutsuja-kaulakorun ja pojalta saamani ankkurin. Mutt sitt ajomatkalla kävi ilmi ett olin muistanu kisapaikan väärin joten ennalta suunnittelemani asiat sain unohtaa.

Noustessani autosta mä tunsin kun kädet alko jäätymään. Sydän hakkas ja jalkoja poltteli. Puristin ja hypistelin ankkuria ja koitin hengittää rauhallisesti. (ja näytellä reipasta, tottakai!!) Kun päästiin lähelle salin ovea mä näin isän istumassa katsomossa. Musta tuntu kuin seiväs olis isketty mun rinnasta läpi! Mä peruutin ja tunsin kuinka paniikki valtas mun koko kehon. Sanoin Beijbelle etten voi mennä sinne ja sitt purskahin itkuun. Kaikki persoonan osan melskas mun sisällä ja aikuista minää ei näkyny missään! Mä hengitin ja hengitin...pyyhkiin kyyneliä. Halusin paeta mutt tiesin etten voi.

Onneks kisasaliin oli toinenkin sisäänpääsy ja katsomoja oli kaks. Kun istuin siellä katsomossa isää vastapäätä musta tuntu kuin olisin kiinni jääny eläin, häkkiin suljettu pelokas eläin. Oli niin paha olla.

Tänään sitt oli uus kisapäivä ja isä oli paikalla myös. Mä yritin blogata sen kokonaan mun mielestä pois, mutt en onnistunu. Muhun sattu ja sattuu yhä niin saatanasti! Raastavinta tässä on se ett mä todella tunnen pettäneeni lapsiosani ja...uskokaa tai älkää, mä tunnen surua isästäni, kaikesta...

Viime aikoina yöt on menny todella huonosti ja nukun pätkittäin. Monesti oon heränny outoihin kiputiloihin ja usein painajaiset tuntuu jatkuvan hereillä ollessa. Yks yö mä herätin Beijben ku luulin ja olin varma ett meijän kotona on joku...Hävetti. En kertonu sille mitään vaan kai sain salattua asian. Nää viikonlopun kohtaamiset ei todellakaan tuu helpottamaan öitä. En tiiä miten niistä selviän. Syyllisyys on kamala. Tunnen syyllisyyttä  siitä ett oon ollu huono lapsi ja nyt myös huono aikuinen.

Oma pieni salaisuus.

Eilinen Armanin ohjelma Suomen lastensuojelusta herätti paljon ajatuksia sekä myös muistoja. Oon muistellu omaa lapsuutta, nuoruutta ja miettiny sitä ett mikä omalla kohallani on menny vikaan. Noh, tiiänhän mä mitä on tapahtunu; perheväkivaltaa, koulukiusaamista, alkoholismia, köyhyyttä, halveksuntaa, hylkäämisiä, seksuaalista hyväksikäyttöä jne.  Mutt oon koittanu miettiä, ett olisko asiat voinu mennä toisin jos olisin lähteny lastensuojelun piiriin kun sitä mulle ehotettiin ollessani 13-vuotias. Oon myös miettiny sitä, ett miks mua ei vaan otettu kotoa pois jos tiedettiin mulla olevan kotona paha olla? Mä en siis tänäkään päivänä tiiä kuka oli tehny musta ilmotuksen lastensuojeluun kun olin seiskaluokalla ja muistan kun äiti ilmotti vihasena ett "sossuakat tulee urkkimaan meijän asioita ja ett mitä oon menny jossain puhumaan". Äiti alotti sen saman syyllistämisen jota oon tainnu kuulla koko elämäni...jos puhuisin niin pilaisin kaiken, veisin kaikilta kaiken. Ja enhän mä taaskaan niin halunnu tehä. Muistan myös ajatelleeni ett jos mä olisin niin itsekäs ja hoitaisin asiat niin ett pääsisin kotoa pois, niin kukaan ei huolehtis veljestä joka oli silloin vasta vauva. En myöskään uskaltanu ottaa riskiä siitä ett mut erotettais veljestä eri paikkoihin joten mä olin hiljaa, hymyilin ja käyttäydyin hyvin. Ja se meni kaikkiin täydestä. Ja sisältä mä itkin...

Mä yritin äsken ettiä kauan sitten tilaamiani asiakirjoja siltä ajalta kun oltiin turvakodissa. Kun tilasin ne itteäni koskevat paperit niin halusin tietää, ett oliko niillä tietoa siitä mitä meijän kodin seinien sisällä tapahtu, halusin tietää ett tiesikö joku ja yritettiinkö meitä oikiasti auttaa. Muistan ett luin paperit (joita oli vähän) kerran läpi, mutt ahistus kävi liian voimakkaaksi joten piilotin paperit. Tänään en niitä löytäny. Mulla on kuitenkin nyt suuri tarve käyä asioita taas läpi joten koitan ettiä niitä taas huomenna. Tuun siis käymään niitä asioita läpi tulevissa postauksissa.

Huomenna on myös terapia. Mä tiiän ett tuun hajoileen. Kumpa joku pitäis mua kädestä kii.

Sitä ei sade pois huuhtele.

Se tuli taas. Tää tappavan tukahduttava olo joka muistuttaa mua siitä todellisuudesta millanen mä oon. Tällanen mä tuun aina olemaan. En voi sitä muuttaa. Halveksin itteäni ja haluan rääkätä kaiken paskan itestäni pois. Mä oon kuin joku mätänevä kasa jotain epämäärästä paskaa!! Mä oon jotain niin saastaista ettei musta koskaan tuu puhdasta, ei koskaan inhimillistä, ei muuta kuin jotain väliaikaista, jotain joka pian unohtuu ja katoaa. Jos tietää kuinka mua on käytetty niin ei silloin voi mua ihmisenä pitää, ei haluta, rakastaa tai koskea. Kyllä mä ymmärrän...

 Kumpa mä saisin kaiken poistettua tai edes vejettyä takaisin niin ettei kukaan tietäis. Silloin en olis kenenkään silmissä kaatopaikkakamaa. Mua kaduttaa ett oon joskus suuni aukassu. Haluaisin niin paljon muuttua, olla puhas ja ehjä! Kumpa saisin muutettua kaiken!! Mutta ne asiat, kaikki ne menneet asiat on jotain sellaista jotka on tullu jäädäkseen. Ne on arpina mun keholla, sisällä sydämessä ja iholla. Niitä ei saa pestyä pois, ei vaikka kuinka hinkkaisi ja raapisi. Ei mikään vie niitä pois. Niin kauan kuin mä elän mä kannan sitä kaikkea mukanani. Ja niin kauan kuin mä elän mä tunnen olevani se...se jonka moni on kironnut alimpaan helvettiin. Ei mikään anna mun unohtaa.

Miten selvitä näiden tunteiden kans? Mä en todellakaan tiiä. Eikä asiaa helpota se, ett tiiän kohta tulevan yön ja jälleen katkonaiset unet sekä painajaiset. Sitten tulee uus päivä...ja sama taakka kannettavana. Ja se toistuu yhä uudelleen.

Mutt oikiasti, mä en oo paha enkä aina niin kamala. Joskus mä oon ihan kivakin.

Kaksi puolta, kumpaan tarttua.

Miten mulla menee...en tiiä. Tuntuu ett oisin kasvamassa omaksi ittekseni, mutt samalla musta tuntuu ett oon kääntymässä sisäänpäin, sulkeudun kokonaan kaikilta. Toisaalta taas mä tunnen itteni erittäin vahvaksi, mutt myös kylmäksi, sellaseksi tunteettomaksi kusipääksi. Mutt kaikesta huolimatta mun sisällä huudan ikävää, kosketusta ja rakkautta. Ja tuo puoli itessäni tekee mut vihaseksi, aivan ku se olis heikkoutta. Ehkä mä en kestä tätä maailmaa ja elämää herkkänä ja tunteellisena omana ittenäni. On helpompaa ja turvallisempaa olla...jotain muuta.

Mä en osaa sanoa miten tää tulee päättymään. Epätoivoisesti etin turvaa kaikkialta tuntien itteni päivä päivältä vaan enemmän surkeaksi. En juuri tee muuta kuin käyn töissä ja salilla. Viime aikoina, kun oon ollut bodycombact-tunnilla (josta on tullu mun henkireikä), mä oon loppurentoutuksen aikana alkanut itkemään. En tiiä mikä se tunne on mikä ne kyyneleet tekee. Ehkä siinä on hitusen kaikkea, vapautta, voimaa, pelkoa, vastaan taistelua.

Oon keskellä tunnemyrskyä ja mä pelkään ett hukun tän sekaan. En taaskaan osaa olla. En tiiä mitä tehä.Oon usein halunnu kirjottaa kaikesta tänne sivuille, mutt samalla joku on estäny ja lopulta kirjottaminen on tuntunu jopa sairaalta huomionkerjäämiseltä ja jälleen osoittanu heikkoutta. En sitten kirjottanu. Halusin pitää kaikki omana tietonani.

 Ei helvetti tätä tasapainoilua ja kahen vaiheilla hyppimistä.