ÄLKÄÄ MENKÖ!!

Pari päivää sitten kuulin uutisen jota en olis halunnu kuulla. En halua sen vieläkään olevan totta. Mun pikkuveli lähtee vuodenvaihteessa Libanoniin rauhanturvaajaksi, keskelle sitä kauheutta mistä ihmiset harvoin palaa samanlaisina takaisin, jos palaavat. Eilen mä vasta kunnolla ymmärsin ett veli on lähdössä ja se sattu. Välittömästi sairas mieli alko huuteleen "nonnii, huomaatko...kaikki lähtee pois, kaikki jättää sut...kukaan ei jää sun luo...ei kukaan...sä jäät yksin, aivan yksin. Aina."

Mun mielessä on koko ajan pyöriny kaikki yhteiset muistot veljen kans, kaikki yösyötöt, iltasadut ja päiväkotiin tutustumiset ja koulun vanhempainillat. Muistin kuinka oon pelastanu veljeni isäpuolen hoteista sen ollessa umpikännissä, muistin kuinka oon lennelly seinille puolustaessani veljeä ja kuinka nousin joka ikinen kerta ylös periksiantamatta. Tein kaikkeni veljen eteen. Nyt hän lähtee pois. Siellä mä en voi suojella sitä. Siellä sitä vastassa on paljon pahempia ja vaarallisempia tyyppejä ja niitä on kaikkialla. Musta tuntuu niin pahalle...

Samaan aikaan mä tunnen jälleen suurta pelkoa siitä ett kohta mä ihan oikiasti oon aivan yksin, sillä taas yks ihminen lähtee pois. Yks kerrallaan kaikki lähtee tavalla tai toisella. Se tekee mut niin surulliseksi. Haluaisin huutaa kurkun käheäksi "ÄLKÄÄ MENKÖ!!" Mutt en saa tehtyä sitä, päinvastoin. Mä oon hiljaa ja mietin itsekseni ett miks kaikki mun ympäriltä menee pois joko kokonaan tai sitt vaan mahollisimman kauas musta. Miksi? Entä jos veljelle tapahtuu siellä jotain? Entä jos se tulee takaisin arkussa? Entä jos se paikka rikkoo veljeni mielen? Entä jos mä en halua päästää veljestäni irti?!!

Kyllä mä oon ylpeä veljestäni, oon aina ollu! Sanat ei riitä kuvaamaan kuinka suuri sankari hän mun silmissä on ja kuinka ihailen tuollasta halua ja rohkeutta auttaa muita ihmisiä ja oman hengen uhalla suojella ja puolustaa heikompia. Mutt...se on kuitenki mun pikkuveli jonka mä oon kasvattanu, se on mun oma veli...

Kumpa ihminen ei tuntis mitään tällasia tunteita niin sitä ei sitt myöskään sattuis. Mä en halua enää pelätä menettäväni kaiken ja kaikki. Tää repii mut hajalle...helvetti!

Eihän unet voi satuttaa, ei koskettaa?

Pakko purkaa mieli tyhjäksi tänne. Viime yö oli hirveä! En tajua mistä unet sai aiheensa sillä ilta meni hyvin ja sain pojankin kotiin. Mutt tuo yö...oon heränny vähän väliä ja ollu hiestä märkänä. Nyt ahistaa... Beijb on koko päivän rallihommissa joten en voi senkään kans jutella tästä olosta.


Mä istun kahvikuppini kans tutulla paikalla sohvan kulmassa peiton alla ja koirat makoilee vieressä mun molemmin puolin. Poika nukkuu vielä ja yritän olla mahollisimman hiljaa jotta toinen saa nyt kunnolla nukuttua raskaan vaelluksen jälkeen. Yllätyin eilen kun se oli ostanu mulle tuliaisen, sellasen poron sarvesta tehdyn kaulakorun! Ihana poika! <3 Beijbelle se toi itse veistämänsä puukon. :) mä voin niin kuvitella kuin se on keskittyneesti vuollu siivu siivulta puupalasta haluttuun muotoon.


Mutt niin...tää mun olotila ja painajaiset... Mä näin unia joissa tapahtu kaikki pahimmat asiat joita oon joutunu kokemaan, yhä uudelleen ja uudelleen. Yhessä unessa mua joukkoraiskattiin ja Beijb ja kaikki mun ystävät nauroivat sen huoneen ulkopuolella ja keräsivät maksua niiltä jotka halusivat joko osallistua raiskaukseen tai sitten vain katsella mun nöyryytystä. Mä itkin ja huusin apua mutt kaikki vaan nauro mulle. Ne ilkku ja haukku kuinka rumalta ja säälittävältä mä näytin. Lopulta mut kivitettiin kuoliaaksi. Kaikki ne raiskaajat sekä Beijb mun ystävien kans viskelivät kiviä voimalla mun päälle. Aina kun veri alkoi valumaan uudesta kohasta niin kaikki hurras ja taputtivat käsiään. Tein hidasta kuolemaa.


Yhessä unessa Beijb sano ettei se koskaan oo oikiasti ajatellu elävänsä loppuelämää mun kans sillä en oo hyvä ihminen. Siinä unessa yritin tukehuttaa itteni mutt aina vyöt ja kaikki nauhat meni poikki. Sitt Beijb kerto löytäneensä alennusmyynneistä paksua köyttä ja oli ostanu sitä mulle. Se oli myös googlettanu mulle ohjeet hirttosilmukan teosta. Kävelin köyden ja ohjepaperin kanssa talolle jossa silloin nuoruusaikoina asuttiin (jossa yhä käyn usein kävelyllä, se kun on tuossa aika lähellä) ja menin autotalliin. Löysin katosta kohdan jossa isäpuoleni oli myös aikanaan roikkunu ja sidoin köyden. Nousin tuolille...pujotin pääni silmukkaan ja astuin pois tuolilta. Köysi "kirahteli" mun heiluessa ja riippuessa sen jatkona.


Tuossa oli vain pari otetta unista. Painajaisiin kuulu myös paaaaaljon verta ja pelkoa, tuskaa ja kyyneliä. Nyt mä yritän pitää itteni tässä hetkessä ja takoa mieleeni unien olleen vain unia. Yritän uskotella itelleni ettei unet voi satuttaa mua nykyhetkessä. Tunnen itteni hajanaiseksi...

Pakoon ja piiloon häpeältä.

Jokunen päivä on vierähtäny viime kirjottelusta. Yksinkertaisesti ei vaan oo ollu aikaa päivittää kuulumisia sillä oon ollu paljon menossa, lähinnä töissä ja terapiassa ja töissä ja kotona äkkiä nukkumassa ja sitt taas töissä. Toisaalta hyvä juttu eet oon ollu kiireinen mutt mä tiiän ett teen sen tahallaan jotta en joutuis pysähtymään ja ajattelemaan. Pelkään huomaavani jotain tai pelkään romahtamista. En uskalla uskoa tämän hyvän mielen olevan totta. Entä jos mä vaan kuvittelen..? Yks päivä huomasin ett mulla on kiire hyödyntää noita hyviä hetkiä kaikin mahollisin keinoin ja jotenkin saavuttaa jotain, tehä jotain tai laittaa elämääni johonkin suuntaan jotta nurkan takana odotteleva romahdus ei sais mua kokonaan kaadettua. Hölmöä... Tää positiivinen ajattelu ja ilosemman asenteen opettelu tekee mut entistä väsyneemmäksi. Tää on aika raskasta. Epäaitoa.

Kävin keskiviikkona ottamassa tatuoinnin josta puhuin viime kerralla. Kuvasta tuli ihana, täydellinen. Sanoin Maestrolle ett ymmärrän ranteen olevan siinä kunnossa ettei arpia saa piiloon, enkä toisaalta tunne siihen tarvettakaan, mutt tatuointi tekis siitä edes hitusen sievemmän. Nyt arpien vierellä lentelee lintuparvi joka alkaa siitä puolipisteestä. Kuva on ihan kuin tarkotettu mun iholle. Maestro menee piipahtamaan Helsingissä ja tulee takas n. kuukauden kuluttua jolloin tarkotus oli lisätä väriä, sillä se ei halunnu liiaksi rasittaa ihoa yhellä kertaa. Laitan kuvaa kunhan saisin lisättyä kännykästä kuvan koneelle (sehän vaatiikin paljon..) Jostain kumman syystä en saa lisättyä kuvia postaukseen jos kirjotan kuulumisia kännykällä. Ärsyttävää! Mutt nyt jälkikäteen oon uskomattoman huojentunu ett sain pidettyä pääni "Pahaa" vastaan enkä antanu periksi vaikka tunsin itteni luovuttajaksi koska halusin yrittää taistella. :/  Mä olin (innolla) oottanu tatuoimisen tuottavan kipua, mutt ei. Beijbkin varotteli mua ett ranne voi olla kivulias paikka, mutt ei. Kyllä mä siis tunsin neulan pistelevän iholla mutt...siihen se jäi. Mä olin aamuvuoron jälkeen vielä väsynytkin ja siinä tasaisessa hurinassa meinasin nukahtaa. Naureskelin siinä ett tatuoiminen ennemminkin rentouttaa mua ja tuottavan nautintoa kuin olisi kivuliasta. :D Kiitos vielä Maestrolle.

Torstaina oli terapia ja siellä puhuttiin paljon irtipäästämisestä ja peloista joiden kanssa oon paininu pojan lähdettyä koulureissulle. Käytiin paljon omia lapsuuden tapahtumia läpi ja nyt ymmärrän omaa käytöstäni vähän enemmän. Nyt mä osaan jotenkin hyväksyä myös sen, ett mä oon äitinä tällanen joka huolehtii ja on erittäin kiinnostunu lapsen liikkeistä, tekemisistä ja touhuamisista. Mä haluan antaa pojalleni vapauden kokea uusia juttuja ja nauttia lapsuudesta ilman huonoa omaatuntoa. Kerroin terapeutille muistavani kuinka lapsena kouluissa kaikki selailivat Kesäfiillis-lehtistä joka kaikille koululaisille jaettiin enen kesälomaa ja samaan aikaan kun kaverini suunnittelivat mihin menevät niin mä leikkiin mukana, ett mihin menisin jos saisin. Tiesin etten koskaan mihinkään pääsisi mutt halusin olla ilossa mukana ja leikin. Kerran olin parhaan kaverini kanssa suunnitelleet ett mentäisiin viikonlopun kestävälle ratsastusleirille joka ei olisi edes maksanut paljoa. Ajattelin iloisena saavani varmasti luvan sillä en olisi kauaa kotoa pois eikä se maksaisi paljon mitään! Muistan niin elävästi sen lapsen innostuksen joka sisälläni silloin pulppusi! Kysyin äitiltäni lupaa ja vastaus oli tyrmäävä "Mistähän helvetti kuvittelit saavas ne rahat?! Minä saan niska limassa paiskia töitä ja sitten ollaan koko ajan kinuamassa kaikkea mutt ikinä ei olla mitään valmiita tekemään!! Aina pitää vaan saaha ja saaha! Senkun menet mutta et mun rahoilla!" Siskoni kohalla noita sanoja ei kuultu. Se sai harrastaa kaikkea...sillä oli välineet ja vehkeet kaikkeen. Se reissasi kaverinsa perheen mukana ympäri Suomea, oli leireillä ja sai kaikkea. Mä olin kotona ja podin huonoa omaatuntoa itsekkyydestä. Häpesin olemistani.

Tuo häpeän kokeminen elää yhä erittäin voimakkaasti. Aina kun mieleen tulee jokin asia mitä haluaisin, toivoisin tai vain unelmoisin niin ensin tulee häpeä omasta halustani, häpeä siitä ett haluaisin jotain itelleni. Tuon asian kanssa painin lähes päivittäin ja jopa uutta ripsiväriä ostaessa alan selitteleen beijbelle todella tarvitsevani sitä edellisen kuivuttua jne. :/  Kaikkeen täytyy olla selitys.Terapiassa käytiin noita  tunteita läpi ja pelkoani siitä, ett oon kuvitellu olevani samanlainen kuin oma äitini koska en osaa päästää pojastani irti. Huomasin olevani kaukana omasta äidistäni. Eihän se, ett mä itken huolestuneena "eron hetkellä" tarkota sitä, etten mä antais pojan lähteä. Tottakai mä annan ja oon ilonen siitä ett poika ite haluaa ja uskaltavaa lähteä. Oon vihanen siitä kuinka huonoksi oon oppinu tuntemaan itteni jo lapsena. Mulla ei ikinä ollu mitään väliä. Ja vaikka kuinka yritin uskotella olevani oikiasti sadun soturiprinsessa niin aina mä tunsin itteni turhaksi. Eihän mua edes sanottu söpöksi eikä sieväksi kuten siskoani. Olin pallero makkaramaakari eikä musta koskaan tulis mitään. Niin uskon yhä aina huonona hetkenä. Kai mä vaan kaipaisisin vähän huolenpitoa... (taas tuli itsekäs paskiainen olo)

Tänään on onneksi se päivä kun poika tulee takas kotiin, vaikkakin ovat koululla vasta joskus klo. 22-24 välillä. Tuijotan koko ajan kelloa ja ootan ajan kuluvan! :) Huomenna me tehään yhessä jotain kivaa! Illalla käyn istuun iltaa kaverin luona ja parantamassa maailmaa.

Paljon olis ollu vielä asiaa mielenpäällä, mutt alko vähän ahistaan nuo muistelut lapsuudesta. Millonkohan mä pääsen niiden asioiden yli..? Miks en voi tuntea itteäni hyväksi ja arvokkaaksi?

Sairas mieli vihaa mua.

Paljon on tapahtunu viime postauksen jälkeen. Poika on yhä reissussa ja mä lasken päiviä sen kotiinpaluuseen joka on perjantaiyönä. Maanantaina oli yks vapaapäivä ja sunnuntaina vielä ollessani töissä sain beijbeltä viestin, ett käytäiskö töitten jälkeen terassilla yksillä. Noh, käytiinhän me...yksillä monella eri patiolla ja lopulta pussikaljalla meren rannalla. Ajeltiin päämäärättömästi kaikkialle ja löysin itellenikin aivan vieraita maisemia ja paikkoja. Aurinko paisto ja muutenkin kaikkialla oli niin kaunista ja ihmiset ilosia. Voi taivas ett mulla oli hyvä olo! Elin vain sitä hetkeä. Se oli yks ihanimmista päivistä pitkiin aikoihin.

Eilen illalla mieli meni sitten kärrynpyörää ja en uskaltanu ottaa yötä vasten tarvittavista Oxaminia yölääkkeiden lisäksi sillä tänään oli aamuvuoro ja aikanen herätys. Kaikki lähti liikkeelle siitä kun miettiin aiemmassa postauksessakin kertomastani tatuointi-ideasta vasempaan ranteeseeni jossa mulla on myös pahimmat viiltoarvet. Beijb oli aiemmin kertonu mulle tällasesta jutusta: http://www.voice.fi/ilmiot/tatuointitrendi-leviaa-iholle-otetaan-pieni-kuva-jotta-kukaan-ei-ajautuisi-itsemurhaan/8/75624
 Tuo lause:  Vaikka olisi aivan pohjalla, on sieltä mahdollista nousta jaloilleen jäi soimaan  mun mieleen. Eilen illalla mä sitt googletin kaikkea aiheeseen liittyvää ja halu tatuoinnista kasvo kasvamistaan. En koe ett haluaisin piilottaa arvet ranteesta, ei suinkaan. Mä en häpeä viiltelyäni, mutt arvet kertovat ihollani yhden tarinan ja haluaisin vain hieman tehdä siitä tarinasta kauniimman. Siksi siis tatuointi. Mutt mun sairas mieli ei tykänny ideasta. "Paha" kilju mun korvaan ett olin kääntäny sille selkäni. Se uus "saatanan paska luuseri, aiotko jänistää ja jatkaa elämääs? Etkö muista kuinka elämä satuttaa sua ja kuinka mustaa kaikki on? Aiotko sä pettää mua ja unohtaa kuoleman? Et sä sitä oikiasti halua, sä haluat kuolla! Tapa ittes ennen ku on liian myöhästä"!! Se kilju ja kilju ja mä yritin pysyä kasassa. Kyyneleet valu ja mä istuin sohvan laidalla. Välillä kävelin ympäriinsä kunnes palasin sohvalle. Kyyneleet valu. Beijb kysy kai pariin kertaan ett mikä  mulla on mutt en mä osannu vastata. En pystyny. Halu tappaa itteni oli mielettömän voimakas! Jos mä vaan oisin ollu yksin niin kai siinä olis huonosti käyny ja oisin riippunu tai maannu tukehtuneena jossain. "Pahan" viha mua kohtaan oli järisyttävä ja se halus kaikin voimin pitää mut itellään. Lopulta sain haalattua itteni makuuhuoneeseen ja jossain vaiheessa oon nukahtanu. Aamulla olin silmät ristissä ja mieli oli hajanainen...oli vaisu olo. En olis halunnu mennä töihin. Oloa helpotti kuitenkin tieto siitä ett paskiainen tulis vasta iltavuoroon joten saisin olla aamun ihan huoletta.

Työpäivä meni oikein mukavasti ja sain kuulla päässeen kahen päivän koulutukseen johon olin hakenu. Sinne pääs meijän osastolta vaan kaks hoitajaa ja mä olin toinen niistä. Aiheena on Laadukas Saattohoito. Ootan sitä tosi suurella innolla! Kotiin päästessä mietin muutenkin tulevaisuuttani, sitä ett haluaisinko jatkaa opintoja. Haluaisin. Olisiko nyt sen aika? En tiiä. Aloin hieman selvittelemään asioita syksyn yhteishakua ajatellen. Mutt ei siitä aiheesta sen enempää.

Kotona puhuin beijbelle tatuointi-ideasta ja sain myös kerrottua eilisestä pahasta olosta. Beijb sitten hitusen järkkäili juttuja, otti mun ranteesta kuvan ja oli yhteydessä kaveriinsa. Pian tuli tieto, ett huomenna klo 18.15 istuisin leimattavaksi. Oon niin ilonen!! Mutt samalla taas... ei varmaan tarvi kertoa kuka kiljuu mun korvaan. Musta tuntuu ett tatuointi olis askel paranemiseen tai siis siihen, ett mä myönnän joskus haluavani parantua, myönnän yrittäväni taistella kaikkea vastaan. Se ei sovi sairaalle mielelle. Se ei halua mun paranevan.

Huomenna olis vakauttamisryhmä mutt valitettavasti mä en pääse sinne. Mulla on työpäivä ja samaan aikaan on tärkeä osastokokous jossa käsitellään paljon uusia kuvioita joita työelämään tulee. Omatunto kolkuttaa vaikka syy poissaoloon on noinkin tärkeä ja haluan olla mukana kokouksessa jotta tiiän missä mennään ja millaisia muutoksia on odotettavissa.

Tuollasta kaikkea siis huomenna. Musta tuntuu ett ens yöstä tulee sekava, levoton ja pitkä.

Arpien kertomaa.

Töissä oon saanu olla rauhassa paskiaiselta, mutt raskaaksi tää käy tällanen ett joudun koko ajan olemaan varuillaan... Haluaisin tehä työni rauhassa ilman minkäänlaista jännittyneisyyttä. Viime yön näin taas aivan kamalia painajaisia! Unet oli täynnä verta, valuin kaikkialta. Mulla alko illalla menkatkin joten ne jotenkin tuli uniin mukaan omalla tavallaan. Mulla on nykyään käsittämättömät menkkakivutkin ja tunsin tuota kipua myös unessa. Yö on menny kokonaan unen ja todellisuuden sekoittuneessa tilassa. Tänään on ollu jotenkin "hankala" olo sillä mun mielen on vaikia kestää mitään tuntemuksia alapäässä tai jotain mikä liittyy naiseuteen. Alapäästä valuva veri muistuttaa mua jostain ihan muusta, vihlova kipu toimii triggerinä...vaatii paljon voimia saaha itteni pysymään nykyhetkessä ja muistaa mulla olevan menkat, eikä antaa harhojen viedä mua menneisiin. On mielettömän saastainen olo!! En mä oo ennen näin voimakkaasti tuntenu tai kokenu menkkoja vääryytenä, mutt nyt kun kaikki asiat on muutenkin pinnalla ja siihen tuli vielä toi työpaikkahäirintä. Tässä on mielelle liikaa sulateltavaa. Naiseus on ruma ja likainen asia. Paha mieli...itkettää.

Keskiviikon vakauttamisryhmän aihe oli erittäin tärkeä itelleni ja oli suuri harmi ett aika loppu kesken. Toivottavasti palataan aiheeseen ens keskiviikkona. Aihe oli "Selviytyminen vaikeiden tunteiden kanssa". Mä ite ajattelen ett tunteiden tunteminen ylipäätään on mulle tosi vaikeaa ja en osaa hallita niitä. Etenkin kaikki vihan ja surun eri muodot kasvaa tosi suuriksi ja usein vyöryy mun yli ja lähes aina mä käännän kaiken vielä itteäni vastaan, sillä koen epäonnistuneeni jos/kun en tiedä miten tunnetta olisi pitäny tuntea tai miten sen kassa olisi pitäny toimia. Oon siis täysin surkimus tuolla alalla! Kai mä vasta opettelen antamaan itelleni luvan tuntea. Yritän vakuutella itelleni ett mullakin on oikeus tuntea ja saan niitä myös näyttää. Siinä kohdin mä yleensä kohtaankin ongelmia, sillä kun pinnistän ja pidän tunteitani sisällä liian kauan niin en saa tuotua niitä ulos sillain sopivasti vaan ne todellakin ryöppyää ja kuohuaa yli. Ennen mä olisin sellasina hetkinä tarttunu puukkoon ja painanu terän ihoa vasten.

Vähän aikaa sitten ollessani yöelämässä mä törmäsin vanhaan tuttuuni nuoruusajoilta josta oli tullut tatuoija. Juttelin hänen kanssa muutaman sanan ja kysyin onko yleensä mahdollista tatuoida arpien päälle tai jotenkin saada arvet "osaksi" tatuointia. Joissain tapauksissa jos arpi ei ole kohonnut niin tatuoiminen ei oo ongelma ja hän halus nähä mun käsivarren ja melkein välittömästi sano "ei tuu onnistuun". Arvet on kuulemma aivan liikaa koholla ja iho arpien kohalta täysin arpikudosta laajalta alueelta jossa ei ole enää tuntoaistiakaan jälellä. Ei mulla oo tarkotus arpiani piiloon saaha eikä ne mua paljoa häiritse, mutt oisin haluaisin iholle jotain musteen kertomaa tarinaa arpien lisäksi. M äoon kamppaillu niin paljon viiltelyä vastaan ja vaikka usein puukkoa ikävöinkin niin oon kuitenkin ylpeä siitä etten pitkiin aikoihin oo viiltäny. Tuo tuttuni kehotti mua kääntymään kokeneempien tatuoijien puoleen mikäli joskus päätyisin haluamaan käsivarteeni kuvaa.

Hieman poikettiin aiheesta... Huomenna poika lähtee sinne koulun vaellusreissulle useaksi päiväksi ja tunnen siitäkin asiasta mieletöntä pelkoa ja ahistusta!! Helvetti...

Äääh...nyt alkaa tuntuun pahalta ja ahistus hiipii nurkan takaa. Lopetan tähän.

Raakile ja naisena olemisen tuska.

Raskas päivä...eikä taaskaan kyyneliltä oo vältytty. Mutt palataan nyt vähän ajassa taaksepäin ja ensimmäiseen terapiakäyntiin kesätauon jälkeen. Muahan ahisti alussa mennä kertomaan kesän kuulumisia terapeutille sillä mulla ei ollu mitään hyvää kerrottavaa. En tienny miten saisin kerrottua itsetuhoisuudesta, ahistuksesta ja epätoivosta jota tunsin ja kai mä tavallaan ajattelin olleeni huono asiakas koska en ollu pärjänny. No lopulta kävi kuitenkin hyvin ja sain kerrottua asioista. Terapeutti sano, ett mun tapauksessa tuo romahdus oli aika odotettavissa oleva reaktio sillä niin paljon asioita oli tapahtunu just ennen taukoa ja moni asia jäi vielä keskeneräisiksi, sekä samaan aikaa tauolle jäi sekä terapia ett vakauttamisryhmä jotka on ollu mulle tukiverkkona. Ja sitt olin vielä lomalla töistä jolloin kaikki normi arkirutiinit jäi sivuun ja oli aikaa miettiä kaikkea. Mulla se vain laukas pelon yksinjäämisestä, hylätyksi tulemisesta ja traumat tuli todellisiksi. Mä elin kaikkia kokemuksia uudelleen. Muistot raateli mua enkä mä voinu luottaa kehenkään. En mä voinu ees uskoa kenenkään auttavan tai edes välittävän. Mä en vaan kyenny näkemään/tuntemaan/ymmärtämään/uskomaan.

Terapiassa me käytiin läpi sitä tunnetta mitä kesällä tunsin. Juteltiin siitä ett kuka sitä pelkoa tunsi ja mtä se pelkäs. Mä olin aiemmin vain ajatellu ett mua ahisti ja pelotti, mutt aika pian me löydettiin sille epämääräiselle tunnemöykylle hahmo...se oli Raakile. Raakile on tullu hylätyksi ja satutetuksi, hän on pieni alaston heikko tyttö joka on verisillä naarmuilla kauttaaltaan. Hänellä on kylmä ja on yrittänyt käpertyä pieneksi kasaksi lämmittääkseen itseään. Hän ei puhu, hän vain on ja nyyhkyttää, vapisee pelosta ja väsymyksestä. Hän ei enää uskonut selviävänsä vaan oli luovuttanut. Voimia ylösnousemiseen ei enää ollut. Mä näen tuon Raakileen. Kesällä mä olin se, nyt mä näen sen. Kesän romahdus autto mua löytämään Raakileen, sillä en mä olis tajunnu pohtia tuntemaani tuskaa sen tarkemmin ja ymmärtänyt sillä olevan joku aiheuttaja ja merkitys. Nyt mä sitt työskentelen Raakileen kans päivittäin. Terapeutti sano, ett aiemmin kukaan ei oo kyenny auttamaan ja suojelemaan Raakiletta, mutt nyt sillä on mut, mä aikuisena. Mä pystyn aikuisena suojelemaan "muistoani" ja auttamaan Raakiletta. Tuo tieto oli jotenkin uskomattoman järisyttävä... Nyt mä koen ett mun on helpompi käsitellä ja tulla toimeen tuon tunteen kans kun sillä on hahmo, se on jotenkin "todellisempi".

Nyt sitt tähän hetkeen... Tiistaina terapiassa kerroin töissä olevasta mieshoitajasta joka ahistelee ja kuvittelee mitä ihmeellisempiä juttuja. Annoin tulla aivan kaiken ja terapeuttikin oli sitä mieltä ett se mies on sairas, sillä on sairaalloinen pakkomielle musta ja kaikenlainen ahistelu/yhteydenotto/ehottelu ja häirintä täytyy saaha loppumaan. Mä kerroin ett koen asian niin, ett ihan kuin kaikki lapsuuden ja nuoruusajan tapahtumat alkais taas uudelleen ja vaikka en ole avuton ja puolustuskyvytön lapsi niin koen avuttomuutta siinä kun toinen ei lopeta fantasioitaan vaan olen hänee vapaata riistaa sillä jo pelkkä mun läsnäolo tai tervehtiminen saa hänet suorastaan orgasmin partaalle. Musta siis tuntuu ett se paskiainen käyttää mua vaikka ihan vaan oltais samassa työtilassa  enkä mä voi asialle mitään! Musta tuntuu ett se tekee pahaa Raakileelle. Mun on kyettävä suojelemaan sitä, mutt mä en tiiä miten.

Tänään kun beijb oli viemässä mua töihin ja ajettiin työpaikan pihaan niin tunsin välittömästi jotain pahaa mun sisällä kun näin sen paskiaisen moottoripyörän pihalla. Iletti!! Beijb koitti kai rauhotella mua ja kehotti mua olemaan huolehtimatta ja ett se saatais kyllä loppumaan. Siinä vaiheessa mun sisällä riehu jo paniikki ja olin kuin tuomiolle kävelemässä. Kyyneleet tuli silmiin ja nousin nopeesti autosta jotta mun itkua ei nähtäis. Päästessäni pukuhuoneeseen mä itkin. Onneksi olin yksin joten ei tarvinnu selitellä kenellekkään. Aika pian piti  kyllä kyyneleet pyyhkiä ja pukea työkamppeet päälle. Pelotti niin helvetisti mennä osastolle ja sydän hakkas...

Koko iltavuoron ajan mä oon pitäny itteni kiireisenä jotta en joutuis olemaan samoissa tiloissa sen paskiaisen kanssa. Ruokatauonkin pidin tosi lyhyenä. Mä tiesin etten vois olla samassa huoneessa sen kans. Mitään ei työpäivän aikana tapahtunu ja sain olla rauhassa. Ei tää kyllä voi näinkään jatkua ett töissä joudun pakoilemaan jotain ja olemaan varpaisillaan sekä pitämään itteni helkutin kiireisenä! Oon nytkin aivan tolkuttoman väsyny! Ja huomenna olis vielä toinen samanlainen ilta tulossa... Kaima laitto tänään viestiä ja muistutti, ett tarpeen vaatiessa mä voisin hakea paskiaiselle lähestymiskieltoa. Se alkaa olemaan aika varteenotettava vaihtoehto, sillä en mä jaksa pelätä ana kun menen liinavaatehuoneeseen, lääkekansliaan tai ihan mihin vaan ett entä jos se tulee taas mun perässä... Helvetti mä alan taas vihaamaan itteeni... En halua olla nainen. Jos naisena oleminen on tällasta ja sen kuuluu sattua näin, niin musta ei oo tähän.

Paljon kaikkea, jopa vähän parempaakin.

Asiaa olis kerrottavana niin paljon ett pää pian hajoaa, mutt haluan kirjottaa niistä tarkemmin paremmalla ajalla, en siis näin puoli nukuksissa minuuttiaikataululla. Tänään alko Vakauttamisryhmä taas kesätauon jälkeen ja aluksi tuntu ihmeellisestä olla sillä mutt pian sain huomata kuinka ikävä mulla oli ryhmää ja ryhmäläisiä ollu. Mun mieli laukkas ympäriinsä ja koitin vaan pysyä kasassa, hyvällä tavalla. Mä oon tehny viime päivinä aivan saakutin paljon havaintoja ja oivalluksia itestäni ja oireistani. En pysy kunnolla ees asioitten perässä!


Nyt täytyy painua pehkuihin ja toivoa rauhallisia unia. Hyvää yötä! Ai niin, huomenna on taas töihin meno ja kappas vaan kuka se siellä on myös...hyi ssssssaatana!