Mä muistan yhä osa 1.

Tänään oli terapia. Musta tuntuu ett tänään otin ison askeleen avautumisen suhteen, puhuin kai enemmän mitä olin ajatellu. Ja nyt mua jostain kumman syystä ärsyttää ja hävettää se! Mua vituttaa oma "pehmeyteni", se ett menin juoruamaan asioitani vieraalle ja kitisin vitun kurjaa lapsuutta! Huomionkipeä ja itsekäs PASKA!!

 Kerroin terapeutille valokuva-episodista ja käytiin läpi niitä tunteita mitä sillon tunsin ja tunnen yhä. Kaikista voimakkain tunne mitä kuvien katsomisen jälkeen tunsin oli syyllisyys ja sen tuoma viha itseä kohtaan! Terapeutti ihmetteli, ett miten ihmeessä mä onnistuin tuonkin kääntämään itteäni vastaan. Aloin selittämään kuinka kaikki oli vuosikausien ajan antanu mun olla siinä uskossa ett veljeni menetti isänsä mun takia ja kaikissa kuvissa näkyi erittäin selvästi kaikki se häpeän ja syyllisyyden taakka jota kannoin harteillani. Kuvien ottohetkellä mä tunsin itteni niin likaiseksi etten voinu nostaa katsettani maasta ja jos vain mahollista, käänsin pään muualle. Tänään mä tajusin, ett teen niin yhä...mä harvoin katon ihmistä kohti, korkeintaan vilkasen, enkä todellakaan kato ketään silmiin! Mä kerroin terapeutille kuinka yhessä kuvassa istuin sohvalla ja käärin sätkää, veljeni ihan mun vieressä ja oli jotain 5-vuotias. Veljen kasvot oli itkuista punaiset, en muista miksi. Omia kasvojani ei näkyny. Kuvaa katsoessa mut valtas uskomaton hätä ja pelko siitä, ett miks veljeni oli itkeny ja miks mä en lohuttanu sitä!! Olinko mä lohuttanu?! Itkikö veli mun vuoksi, olinko mä tehny jotain?!? Tunsiko veljeni ittensä yksinäiseksi ja hylätyksi?! Oliko sillä paha olla?!? Mitä oli tapahtunu?!? Miks mä en auttanu sitä?!?! 

Terapeutti ymmärsi ett mä kannan noita tunteita yhä mukanani. Mä pelkään ett jos mä jätän tekemättä jotain tai en tee tarpeeksi niin jotain pahaa tapahtuu joko mulle tai sitt mun läheisille. Mun on pakko olla koko ajan valmiina, valppaana, annettava kaikkeni ja vielä enemmän. Mun on jaksettava..muuten kaikki sortuu. Mä oon oppinu syyllisyyteen, kasvanu siihen. Musta on tullu yhtä syyllisyyden kanssa. Mä muistan kaikki syytökset joita mun korviin on kantautunu...mä muistan joka ikisen nimityksen joita mulle on annettu, lapsuudesta tähän päivään. Mä oon nähny ett kaikella on seurauksensa, niin hyvässä kuin pahassa. Terapeutti kuunteli... ja pian aika oli lopussa. Ja nyt terapeutti jäi joululomalle. Ens kerran tavataan ens vuoden puolella... Niinh...

Vanki.

Palataan viikko ajassa taaksepäin... Mun mummu ja pappa oli tullu Hyvinkäältä käymään ja kuten aina, niin tälläkin kertaa ne majaili mun äitin luona. Kaiken mietinnän jälkeen sain kerättyä tarpeeks rohkeutta mennä käymään siellä. Kamalinta siinä oli siskon näkeminen sillä tiesin sen olevan siellä myös. Ja niin olikin. Yllätyksekseni "näkeminen" meni ihan hyvin..tai no niin hyvin kuinka nyt mennä voi, sillä mä olin koko ajan aivan kuin sisko ei siellä oliskaan. En kattonu siihen päin, en tervehtiny enkä myöskään vastannu tai reagoinu sen kysymyksiin tai sanomisiin yhtään mitenkään. Se ei ollu mulle olemassa. Siinä mä onnistuin ja oon ylpeä itestäni. Kaikesta huolimatta mä lähin sieltä kyyneleet poskilla valuen. Ja miten se sitt sai alkunsa...

Olin saanu kaveriltani facebookissa kuvahaasteen jossa piti julkasta 5 vähintään 15 vuotta vanhaa kuvaa. Mulla ei itestäni montaakaan kuvaa oo joten äitillä ollessa päätin sen varastoista ettiä niitä. Alku meni hyvin...sitt alko tuleen valokuva-albumeita joissa oli kuvia veljeni vauva-ajoista. Jokaisessa kuvassa mä olin aina kääntäny pään pois tai katsoin alaspäin. Näin jälkikäteen mä näin niin selvästi kuinka musta näky kaikki se paha olo ja salailu. Ne kuvat sattu! Joissain kuvissa hymyilin ja nauroin veljeni kans ja muistan niiden hetkien aitouden ja onnellisuuden vaikka seassa oli paljon kipua ja pelkoa. Selasin kuvia eteenpäin...ja sitt tuli isäpuoleni hautajaiskuvat ja kortti jonka veljeni oli isälleen askarrellut. Kortissa luki pienin haparoivin kirjaimin "Ethän isi unoha minua". Sen nähdessänimun sydän meni rikki...muistin kuinka mua syytettiin isäpuoleni itsemurhasta ja kuinka olin vuosikaudet eläny siinä uskossa ett se todella olin mä joka aiheutti veljeni isän kuoleman. Tunsin itteni saatanan paskiaiseksi vaikka kuinka yritin pysyä kiinni nykyhetkessä. Pahasta mielestä huolimatta jatkoin kuvien selailua ja...löysin kuvia joiden olemassaoloa en tienny tai muistanu...

Muistan kauan sitten kun veljeni painautu aivan mun kylkeen kiinni, tuli kainaloon ja kysy "miksei sulla oo enää aikaa mulle". Olin niihin aikoihin ajautunu seurusteleen sen yhen paskiaisen kans ja lähes aina oltiin sillä vieraalla paikkakunnalla. En tienny, ett tuosta tilanteesta oli otettu kuva ja siinä se oli suoraan mun silmien edessä. Kuvaa seuraavana arkipäivänä mä lähin...enkä tullu kotiin vähään aikaan taksin. Pari päivää kuvan ottamisen jälkeen mut myytiin. Voi perkele kun oisin voinu varottaa sitä kuvassa näkyvää tyttöä!! Vaikka tyttö oli jo rikottu niin kuvan ottamisen jälkeen mikään ei enää olisi hyvin. Kuvia oli aika paljon...lopulta musta tuntu ett ne kaikki vaan vilisi mun silmissä. Tuntu ett mä kuristun!!

Se tyyppi...se oli niin todellisena mun mielessä ja mun iholla. Mä muistin sen äänen ja kosketuksen, aivan kaiken. Mieleen alko ponnahteleen kaikkia muistoja ja ihmeellisiä yksityiskohtia, kuten se ettei se koskaan puhunu musta nimellä. Mä olin tyttö. Äitilleen se sano esim. ett "keitäppä tytölle kahvit" ja kavereilleen ett " me tullaan tytön kans käymään". Kukaan ei varmaan ees tienny mun nimeä! Muistin kuinka se oli poissaollessaan aina tietoinen mun päivän liikkeistä, eli ett mitä olin tehny ja missä käyny sen ollessa koulussa viereisellä paikkakunnalla. Muistin kuinka se hommas aina kaiken mitä olin vähänkin vihjannu haluavani ja usein en edes tajunnu sanoneeni mitään kun se oli jo hankkinu sen mulle. Muistan kuinka se ei halunnu mun viettävän yksin aikaa sen kodin takapihalla...enkä mä saanu mennä yhteen huoneeseen joka pysyi aina suljettuna. Kaikkia outoja muistoja pyöri mun päässä ja mulle tuli tosi kuvottava ja paljas olo. Oli pakko päästä ulos! Laitoin nopiasti kuvat laatikkoon ja vinkkasin Beijbelle haluavani lähtä. Takkia pukiessa kyyneleet tuli silmiin, hissiin päästessä ne jo valu pitkin poskia. Mä säikähin sitä kuinka voimakkaasti se tyyppi ja ne muistot pitää musta kiinni! Mä todella oon yhä menneisyyteni vanki. 

Kaiken muun lisäksi tuo takauma on hankaloittanu mun olemista aivan mielettömästi ja se pyörii kehää mun ajatuksissa. Ihan ku mä olisin räjähdystilassa... Mun mieli kuiskii jatkuvasti etten mä koskaan tuu pääsemään vapaaksi ja ettei kukaan pysty rakastaan mua sillä mut on liattu niin pahoin ettei sitä enää puhtaaksi saa. Huora mikä huora.

Just smile.

Hymyile, niin ne luulee sun voivan hyvin. Hymyile, niin ne luulee sun muuttaneen mieles. Hymyile, niin ne luulee sun unohtaneen kaiken ja antaneen anteeksi. Naura, niin kukaan ei nää tuskaasi. Naura, niin kukaan ei näe pelkoasi eikä kyyneleitäsi. Naura, niin voit uskotella kaiken olevan hyvin.


- Charlie -

Kengurukin haluaa nukkua.

Tänään oli vakauttamisryhmän päätöspäivä. En tiiä kumpaa oon enemmän; helpottunu vai surullinen. Saatiin todistukset, ruusut ja pienet muistot.

kenguru kuvastaa vanhemmuutta, äitiä joka kantaa pientä mukanaan ja suojelee.

Tapaaminen oli haikea ja täynnä jotain mitä en osaa kuvailla. Mä en olis halunnu lähtee sieltä pois sitten kun aika oli loppu. Pelotti. Mä oon saanu ryhmästä mielettömän paljon ja tuntuu ett aivan ku mun pitäs nyt pärjätä omillani. Joku pieni mun sisällä huutaa " mutt ku emmää oo valmis vielä, emmä pärjää!!!"  Enkä mä osaa rauhotella sitä koska oon itekki ihan pihalla! Samalla taas oon tyytyväinen ett se on ohi ja ett mä sain käytyä sen loppuun. Mä selvisin siitä, se on nyt menny. 

Ryhmässä jokainen soitti jonku itelle tärkeän biisin jonka haluais jakaa muiden kans syystä tai toisesta. Mä olin valinnu ihailemani räpäyttäjän Mc Manen biisin Salaisuus. Vaikka mä en oo aikoihin kyenny ajattelemaan niin positiivisesti mitä biisissä on niin halusin kuitenki "jakaa salaisuuden" tyttöjen kans. Yks vetäjistä sanoi "sehän oli veikeä, oli koodikin kätkettynä". Mä naurahdin. Toivon tyttöjen muistavan salaisuuden sanoman aina kun elämä tuntuu pahalta. Vaihettiin ryhmäläisten kanssa sähköpostiosotteet ja joidenkin kans myös koko nimet jotta voijaan löytää toisemme facesta. On ryhmällä vielä yks kokoontuminen maaliskuun puolessa välissä...

Mun elo ja oleminen viime päivinä on ollu tosi takkuilevaa. Töissä oon käyny ja haluanki käyä, mutt kestohymyä näkyy yhä harvemmin. Mä menen töihin, teen työni ja lähen pois. Kun kuuntelen työkavereiden valittamisia kaikesta turhasta mun tekee usein mieli ärähtää ett jumalauta jos kampaajan liian lyhyeksi leikkaamat hiukset  tai puristava työasu olis mun elämäni suurin murhe niin oisin hiivatin tyytyväinen"  mutt oon vaan hiljaa. Mun mieliala vaihtelee tunnottomasta kaaokseen ja välillä itken vuolaasti. Kaikki pelot on niin totta ja läsnä joka ikisenä hetkenä. Mä ahistun ihmisistä mun lähellä sillä joudun koko ajan olemaan valppaana ett millon ne romauttaa kaiken, millon hajoan. Mä en pysty enää olemaan yhtään missään sillä pelkään niin perkeleesti!!!!! 

Äiti kävi vähän aikaa sitten täällä. Se halus jutella joulusta. Mä puhuin sille suuni puhtaaksi. Kerroin epävarmasta huomisesta ja siitä etten mä voi riskeerata ja päästää pahoja ihmisiä mun elämään. Kerroin kuinka pahana ihmisenä itteni koen ja kuinka teen joka päivä töitä sen eteen ett pystyisin näkemään itteni sen verran arvokkaana ett voisin mennä seuraavaan päivään. Kerroin kuinka pelkään! Kerroin kuinka muistan kun sisko aiemmin itki pyytäen vielä yhtä mahollisuutta ja toivoi mun pystyvän opetella luottamaan häneen. Sisko itki ja mä annoin yhen mahiksen. Kerroin äitille kuinka syvältä sisko onnistu sivaltamaan pettäessään mut just nyt! Mä kerroin etten voi hyvin ja joulua en voisi ajatellakkaan viettäväni saman katon alla siskon kans ja äiti ymmärsi. Se oli hiljaa ja nyökytteli. Sanoin toivovani ett sisko avais silmänsä ja tajuais mitä se on tehny. Pian äiti sitt lähtikin.

Eilen kun ahistus oli taas rankemmin päällä mä aloin tekemään joulukortteja....niin, viiltämisen sijaan aloin askarteleen! Mietin, ett teen kauneimman joulukortin ikinä ja lähetän sen siskolle. Jouluna se voi sitt katsoa korttia ja miettiä, ett vähän aikaa se oli vielä mun kädessä...ja enää mua ei oo. Tuo ajatus tuotti mulle mieletöntä tyydytystä ja rauhaa. Sen ajatuksen voimalla oon tänään jatkanu korttien tekoa. Yllättävää kyllä, niin korttien tekeminen tuntuu hyvälle...

Mä oon tajunnu kuinka mä hankaloitan ihmisten elämää ja oon etenkin Beijben elämän esteenä. Tähän on tultava loppu, ei tää voi näin jatkua. En mä voi oman elämäni lisäksi rikkoa myös muitten elämää. Siks pysyn kaukana kaikista, otan askeleen sivumpaan ja menen piiloon. Ajatelkaa kuten Apulanta laulaa biisissä Ilona " kun eilen näin sun itkevän, mä aavistin sun lähtevän. Sun silmät katsoi tyhjää. Nuku rauhassa, pikkuinen". Mun on paha olla täällä, ei mua sureta nukkua pois. Mä elän tuskan keskellä ja pelkään jokaista hetkeä. En jaksa enää itkeä...voisitteko ymmärtää?

Narri. Se sä olet.

Sä et koskaan tuu olemaan tärkein yhtään kenellekkään, eikä kukaan tuu haluamaan sua elämäänsä. Sä et koskaan tuu merkitteen yhtään mitään. Sä tuut aina olemaan yhtä avuton ja yksin mitä olit lapsenakin. Et sä tuu pelastuun, et sä tuu pärjäämään. Sä oot kaikille pelkkää tyhjää eikä kukaan sua ikävöi kun kuolet. Sä oot aivan turha. Kerta kerran jälkeen sut on saatu vakuuttumaan asioiden menevän lopulta hyvin, mutt joko sä uskot ettei niin tuu koskaan käymään?! Sä sanoit pari vuotta sitten nousevas kuopasta vielä kerran, sen yhen ainoan kerran lupasit kattoa mitä elämä sulle tarjoaa. Joko siis nyt uskot ettei sun elämästä tuu mitään?! Ei koskaan. Kaikki vaan pilailee sun kustannuksella! Sä oot kaikkien narri!


Tapa ittes, vain siten sä voit pelastua. Näytä niille ett susta on siihen.




- Charlie-

Aikalisä ja mistelinoksia.

Hiukan parempi päivä tänään, vaikkakin mieli on ailahellu laidasta toiseen erittäin nopiasti. Tänään oon miettiny paljon sitä, ett mitkä asiat tällä hetkellä tuottaa mulle helposti murtumisen ja yhen löysin aika pian. Tai noh, mä huomasin sen tavallaan jo keskiviikon vakauttamisryhmässä. Aiheena oli Vihan tunteet ja niiden kanssa toimeentuleminen jota oltiin käyty läpi myös edellisellä kerralla. Mun täytyy pala aiheeseen terapeuttini kans vielä syvemmin, mutt se mitä mä huomasin oli se, ett mä olin löytäny jonkinlaisen keinon "pysäyttää" viha siihen pisteeseen jolloin tuntuu ett maailma räjähtää ja tekee mieli viiltää. Mä oon käyttäny kaikille varmaan tuttua "Aikalisää" jota superlastenhoitajat suosittelee kiukutteleville lapsille. Kun mä oon just menettämässä kontrollin tai homma tuntuu karkaavan käsistä tai en muuten vaan selviä tilanteen kans niin mä otan aikalisän ja poistun paikalta. Yleensä menen makuuhuoneeseen ja laitan oven kii. Siellä saatan olla joko vain muutaman minuutin tai sitten koko illan, se riippuu. Oon huomannu, ett noinkin pieni asia on estäny mua huutamasta anteeksiantamattomia sanoja ja ehkäissy uusien viiltojen syntymisen, sekä tietenkin sen ettei köysi oo vielä puristuneena kaulani ympärille. Mä oon ollu tyytyväinen ja ehkä jopa hieman ylpeekin oppimastani ja kuvittelin edenneeni oireiden selättämisessä. Mutt... pari päivää sitten Beijb kerto kuinka mä oon lähes päivittäin ollu entistä enemmän syrjäänvetäytyny tai erkaantunu yksikseni makkariin ja kuinka muhun ei saa kontaktia koska en puhu. Ryhmässä mä yhtäkkiä tajusin ett samaan aikaan kun mä oon ollu ylpeä oppimastani niin Beijb on ollu huolissaan, peloissaan ja loukkaantunutki kun linnottaudun yksinäisyyteen. Eli siis mä luulin edeneeni, mutt Beijb taas näki asian niin ett mä oon entistä kauempana. Tieto tuosta sai mut syyttämään itteäni siitä kuinka olin taas kuvitellu itestäni liikoja ja naiivisti luullu pärjääväni. Mutt nyt mä tajuan, ett monelta pahalta olis voitu säästyä jos mä oisin puhunu, me oltas puhuttu tai jotenkin meillä olis kommunikaatio toiminu! Kai mua ehkä hävetti kuinka pienestä asiasta oon onneni kukkuloilla enkä siksi kehannu Beijbelle mitään puhua, emmä tiiä. Häpeä mua varmaan aina eniten estää puhumasta. Emmä oo vielkään sille kertonu mitään... En tiiä miten, tai mitä sanoa. Toisaalta taas...äääh!

Huomenna olis peräti yks vapaapäivä ja mulla on aika omalääkärilleni jonka pitäis tehä uus lausunto kuntoutuspsykoterapia varten. Vituttaa ja ahistaa taas mennä kertoon kaikkea mun voinnista, oireilusta ja arjesta. Oon leikitelly ajatuksella, ett entä jos täräyttäsin sille suoraan ett "se on kuule sellanen juttu ett köydenjatkoksi meinaan itteni ripustaa, jos vaikka mistelinoksaksi alkaisin näin joulun alla"! :D  Damn, olimpa mä taas hauska!

Ai niin, huomenna tulee isovanhemmat äitini luo. Viime tapaaminen ei tainnu mennä niiden kans ihan ok... En tarkalleen muista.

Olen, mutta en elä.

Oon yhä polviani myöten suossa. Tästäkään ei siis oo tulossa positiivinen postaus. Aika harvoin niitä on viime aikoina tainnu olla. :/  Mä oon kyllä yrittäny, ja niin perkeleesti olenkin! Haluan kuitenkin muistuttaa joka ikisen hengenvedon sattuvan aivan kuin suolaa kaadettaisiin haavoihin. Iltaisin en missään nimessä haluais mennä nukkumaan sillä en kestä ajatusta uudesta päivästä. Mä en onnistu enää huijaamaan itteäni ja musta tuntuu, ett aivan kuin mä vaan kulutan aikaa. Mä olen, mutt en elä. En pysty elämään. Mä niin haluaisin tietää mistä itsetuhoiset pimeydessä kulkijat saa kerättyä voimia ja joskus jopa kasattua toivoa sen verran ,ett pääsevät kiinni elämään. Mikä voisi olla niin voimauttava ajatus joka kantaa seuraavaan päivään?

Ja kyllä, mä tiiän ett joku siellä taas miettii ett onhan mulla poika. Eli kyllä, niin mulla on. Mutt mä en koe tässäkään asiassa olevani mitenkään korvaamaton tai edes kelvollinen äiti. Mä näen elämän tällä hetkellä niin mustana etten mä pysty tuntemaan itteäni kohtaan minkäänlaista myötätuntoa. Mä olen mielisairas viiltelijä, epäluuloinen traumalesbo. Kyllä mä haluaisin nähdä elämän kauneuden ja tuntea sisälläni ilon ja onnellisuuden, mutt niiden aika on menny. Mä en osaa sitä enää. Tätä epätoivoa on vaikia kuvata niin voimakkaasti kuin miten mä sitä tunnen! Tää syö mut elävältä!

En muista päivää milloin en olis vuodattanu kyyneliä enkä usko sellasen päivän enää koittavankaan. Musta ei saa irti enää mitään. Mä hengitän, itken ja olen. Mutt mä en elä.

Oon sanaton vaikka olis niin paljon sanottavaa. Tyydyn vain huokaamaan syvään ja antaa kaiken olla. Otan yölääkkeet ja jään odottamaan seuraavaa kiduttavaa aamua. Toivon, ett ne loppuu pian.