Vertaistuki.

Oon pitäny pari päivää taukoa kirjottamisesta ja ne hetket oonki ollu sitten menossa. Eilen kävin Katarooman luona pitkästä aikaa ja maailman menoa tuli pohdittua monelta kantilta. Siellä oli myös yksi taidenäyttelyssä mukana olleista tytöistä yhessä kissansa kanssa. Oli tosi mukava nähä häntäkin! Tuttuun tapaan menin keittiöön ja otin itelleni kahvia. Sitt menin olkkariin, istuin alas ja aloin tekemään suurta palapeliä tyttöjen kans. Musta oli ihana huomata ett juttelu ja yhessäolo lähti taas niin helposti käyntiin, ihan ku ei oltais päivääkään oltu erossa. Mä oon miettiny nyt jälkeenpäin, ett voikohan se olla niin, ett jos joillain ihmisillä on samanlainen tausta/samat salaisuudet ja menneisyys niin se muokkaa väleistä niin luontevat, vahvat ja lämpimät ettei yhessäoloon tarvita alkulämmittelyitä ja turhia kankeuksia? Ihan kuin siinä olis automaattisesti joku sanomaton sopimus hiljaisuudesta, ymmärryksestä ja luottamuksesta. On tavallaan hämmentävääkin kuinka helppoa vertaistuelle on puhua, lähes kaikesta. Eilen musta tuntu aivan kuin oltais istuttu tyttöjen kans alas ja puhuttu joka päivä...kaikki suju niin automaattisesti. Ja vaikka tiiän sairaan mielen olevan eri mieltä mun kans niin eilisen jälkeen mä en enää näe itteäni ihan niin likasena ja pahana. Vertaistuen voima on mieletön ♥

Tätä kirjottaessa ollaan matkalla Kalajoen seikkailupuisto Pakkaan kuten olin pojalleni luvannut. Oon oottanu tätä pikaista reissua tosi paljon ja kai se on joku mun lapsiosistanikin joka on erittäin ilonen ja jännittynyt. Mä kun rakastin lapsena kiipeillä kaikkialla huolimatta siitä ett se oli kiellettyä. Nyt saan tehä sitä luvan kanssa :)

Muistoja...kumpa voisin valita toisin.

Tänään olis ollu terapia, mutt peruin sen kertoen olevani reissussa. Mä en yksinkertaisesti jaksa kaikkia terapioita ja lääkityksiä ja sairauksia koko ajan ja jatkuvasti. Haluan tämän viikon olla ihan kuten kaikki muutkin, leikkiä tervettä ja elää tavallista elämää. Haluan ketkeksi unohtaa olevani sairas, itsetuhoinen traumapeikko. Yhen pienen ketken haluan tuntea itteni yhtä hyväksi ja tärkeäksi kuin kaikki muutkin.

Kaks päivää oon viettäny poikani kans ja eilen käytiin yhessä tätini luona. Isä tuli sinne myös. Siinä kahvia juodessa mä taas havahduin miettimään sitä hetkeä ja aivan kuin astuin tilanteen ulkopuolelle. Katoin itteäni ja meitä...siinä oli jotain mielettömän surullista ja haikeaa. Mä olin siinä fyysisesti mutt mieli oli jo aivan muualla. Se oli kamalaa. Ja koko se kyläily...yhtä teeskentelyä.

Viime aikoina mä oon muistellu paljon menneitä aikoja ja tapahtumia. Etenkin kaikki mitä tapahtui ennen kun tulin myydyksi on pyöriny mun mielessä. En tiiä miks, mutt palaan niihin aikoihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tuunko mä muitelemaan niitä asioita ikuisesti? Olisiko asiat kuinka toisin jos en olis koskaan tutustunu Sutenööriin?

Asuin yhä kotona ja elin sitä helvetillistä kulissiarkea äitini ja veljeni kanssa. Olin lukion viimeisellä luokalla. Isäpuoleni oli jo kuollut ja oltiin muutettu sen kuoltua samaan asuntoon jossa kaikki paha aiemmin tapahtu. Saman talon autotallissa isäpuoleni myös päätti päivänsä. Siellä me sitt asuttiin ja mä koitin elää nuoruuttani samalla huolehtien veljestäni sekä hoitaen veljeni perinnöksi saatua kiinteistöä. Äitini eli omaa kurjaa elämäänsä juoden ja juoden. Siskoni liittyi usein seuraan sekä meillä useinvieraili myös isäpuoleni vanhoja kavereita, myös se paha joka riisti mua yhessä isäpuoleni kanssa. Mä yritin kestää.

Tuttujeni kautta törmäsin tyyppiin joka vaikutti mukavalta. Nähtiin aika harvoin sillä se asu kauempana. Se oli hankkinu mun numeron jostain ja alko lähetteleen viestejä. Ne ei ollu tungettelevia vaan enemmänkin varovaisia. Muistan kävelleeni bussipysäkiltä kotiin kun sain viestin "jos tuun huomenna hakeen sut niin lähetkö mun luo? " Mietin jonkun aikaa... ja nyt jälkeenpäin tajuan alitajuntani varoitelleen mua. Lopulta kuitenkin lupasin lähteä. Heti sen jälkeen alko pelottaan ja mietin pitäiskö sittenkin perua... Yöllä en saanu kunnolla nukuttua ja koulupäivä meni omissa ajatuksissaan...jännitti, hermostutti...mutt samalla olin huojentunu päästessäni hetkeksi kotoa pois.

Kotona selitin lähteväni kaverin mökille viikonlopuksi. Ihmettelin itsekkin miten uskalsin lähteä lähes ventovieraan mukaan täysin vieraalle paikkakunnalle, mutt toisaalta mä en jaksanu välittää. Vain parhaalle kaverilleni kerroin oikean version ja hän sanoi mun olevan täysin hullu jos lähen kauas kotoa vieraan mukaan. Yritin kai selittää ettei se ihan vieras ollu, mutt kaverini sanoi, ettei muutaman kerran pikainen näkeminen ja pari tekstiviestiä vielä tekisi tyypistä tuttua. Pakkasin kotona kamojani viikonlopulle kaverini saarnatessa vieressä. Naureskelin vain vaikka todellisuudessa olin kauhusta jäykkänä. Vähän väliä katoin kelloa...se oli myöhässä. Ehkä se ei tuliskaan? Pian kuitenkin punainen auto tuli pihaan ja mä nousin kyytiin. Yllätyksekseni se ei tullutkaan yksin vaan takapenkillä oli mulle vieras jätkä. En koskaan saanu tietää kuka se oli. Sutenööri pahoitteli niiden myöhästymistä "Sori kun vähän kesti. Luuri meni rikki niin nakkasin sen ikkunasta ulos, mutt sitt piti käyä ostaan uus. Jouduttiin sitte pysähtyyn jossain ostoskeskuksessa tuossa lähellä".. Ihmettelin mielessäni, ett miten joku voi noin vaan nakella kännyköitä menemään ja samalta istualta ostaa uus, ihan muuten vaan. Pian tulisin kyllä huomaamaan tuon olleen pienin outous...

Noita hetkiä mä oon miettiny ja niin katunu etten kuunnellu kaveriani ja jääny kotiin. Ehkä mulla olis jälellä vähän isompi pala minuutta ja voisin olla hieman eheämpi. En ainakaan olis näin epäluuloinen kaikkien suhteen.

Tabletteja, viiltoja ja piilopaikkoja.

Tänään oli viimeinen työpäivä ennen syyslomaa. Mulla syyslomaa on peräti koko ens viikko ja  seuraavastakin viikosta vielä kaks päivää. Oon odottanu tätä hetkeä kun saa hetkeksi unohtaa kaiken töihin liittyvän ja pyyhkiä kasvoilta kestohymyn.

Oon odottanu tätä vaikka tiiän kyseisten päivien joko auttavan mua tai sitt tuhoavan mut. Kaipaan lepoa ja rauhaa mutt se tarkottaa myös sitä, ett mulla on tuhottomasti aikaa olla itteni kans ja aikaa kuunnella mieltäni joka ajoittain kertoilee mulle kamalia asioita. Parasta kai olis jos voisin erakoitua johonkin kauas korpimökkiin jossa ei olis yhtään mitään muuta kuin luonto ja mä.Tuli mieleen ett mökki järven rannalla olis ihana, mutt sitt tajusinkin ett eipä siinä menis aikaakaan kun olisin kellumassa järvessä eufoorisessa mielentilassa. Tai sitt laittaisin itteni heiluriksi jostain metsän puusta. Eli ei siis sittenkään mökkiä järven rannalta eikä luonnon keskeltä. Ehkäpä jostain vuoristosta? Noh, eiköhän sieltäkin joku oksa löytyis. Eli täytyy siis unohtaa erakoituminen. Mutt ku jotenkin mä oon alkanu pelkään kaikkia ihmisiä niin erakoituminen tuntuis siinä mielessä ihanalta vaihtoeholta. Mä en osaa kertoa mitä mä ihmisissä pelkään...ehkä pelkään kaikkien tavalla tai toisella satuttavaan mua. Tai ehkä mä pelkään olevani liian erillainen tavallisten ihmisten joukkoon. Häpeä pitää mut kaukana muista. Mun mieli muokkaa maailmasta pahan ja saa kauniin näyttämään kamalalta. Tästä:

mun mieli saa muokattua tämän:

Eli vaikka mä kuinka yritän taistella ja nähä elämässä vielä niitä hyviä ja kauniita asioita niin se ei oo todellakaan helppoa. Tuntuu ett se on täysin mahotonta! Musta tuntuu ett oon kadottanu sen hölmöilevän ja jekkuilevan Jaskan johonkin. Mä en enää jaksa hymyillä, en puhua enkä höpötellä. En halua olla reipas enkä mitään muutakaan. En haluais olla ollenkaan. Ilta on kääntymässä vähitellen yöksi ja mua ahistaa suunnattomasti ajatus makuuhuoneesta. MÄ EN HALUA NUKKUA! Oon koittanu miettiä ett mikä mua alkaa aina iltaisin ahistamaan vaikka päivä oliskin ollu hyvä. Mutt mä en tiiä. Kai se tulee jostain menneisyydestä ja siitä, ett kaikkialla muualla on turvallista paitsi kotona, sisällä. Hölmöä, mutt mä tunnen oloni paljon turvallisemmaksi ulkona pimeässä kävelemässä ympäriinsä kuin omassa kotona, omassa sängyssä. Kotona mun täytyy kehitellä ulospääsyreittejä ja löytää kaikkialta piilopaikkoja! On erittäin työlästä pelätä kaikkea omassa kotona. Tiiän ett lääkkeiden avulla saan vaivutettua itteni uneen, mutt se ei kuulosta terveeltä ja normaalilta. Siis se, ett mä tarvin lääkkeitä elämiseen ja olemiseen. Ilman tabletteja mä en pystyis olemaan enkä tekemään mitään. Noh, näillä mennään.

Ai niin, edellisen postauksen jälkeen kun pääsin Maestrolta kotiin, jonne Beijb vielä jäi, niin mun oli pakko jälleen kerran...viiltää. Mun mieli oli täyttä kaaosta ja sisällä roihus tulipalo. Mun oli aivan pakko päästää paha ulos... Tällä kertaa mä oon aika helkutin tyytyväinen itteeni sillä onnistuin löytämään sellaisen paikan kropastani josta viiltoa ei huomaa ellei tiedä mitä etsii. Beijb ei siis tykkää yhtään mun "itseilmaisusta" ja mä taas en halua tuottaa sille pahaa mieltä näyttämällä taas uusia viiltoja. Mä tiiän etten sais tarttua puukkoon, mutt emmä nyt tiiä syytä lopettaakkaan sillä vaikka muuta väitetään, niin se helpottaa hetkeksi ja jossain määrin voin pysyä kasassa. Tai ehkä se on enemmänkin niin, ett ensin oon aivan hajallaan ja viiltämisestä aiheutuva kipu tavallaan kasaa mut kokoon.

Pakko kai lopettaa tältä erää ja mennä ottamaan yölääkeet sekä valmistautuun tulevaa yötä varten. Hyvää yötä, yritetään nukkua <3

Syksyllä tuulee.

Sattuu. Silmät on itkusta punaset ja turvoksissa. Meikeillä sain itteni edes hiukan elävän näköseksi, mutt toisaalta...miks vaivautua? Mun mieli on jo luovuttanu, oon henkisesti kuollu. En tiiä miks itken sillä kuolema on mulle pelastus. Se ei oo surun asia vaan se on jotain kaunista ja rauhallista. Ei silloin kukaan saa olla surullinen. Silloin mulla viimein on hyvä olla itteni kans. Mun ei tarvi enää pelätä, ei ikinä enää.

Jokainen päivä musta on murtunut pieni pala pois ja nyt mua on jälellä enää niin pieni osa ettei mua enää oo. Tarvitaan enää se viimeinen henkäys joka puhaltaa kaiken pois. Onneks syksyllä tuulee paljon... ;) Kumpa mä osaisin kertoa kuinka paljon mun sisällä on pahaa oloa ja tuskaa joka raastaa mua. Kumpa mä osaisin kertoa miten mua vois auttaa. Mutt ei sellasta ole. Ei kukaan voi poistaa mun pelkoja elämää kohtaan.

Mä oon miettiny hautajaisiani. Haluan kaiken olevan erittäin yksinkertaista, siis ERITTÄIN yksinkertaista. Kukaan ei saa tuoda isoja kukkalaitteita, ne ei sovi mulle. Mieluiten yksi neilikka. Neilikka on aina ollu mun lempikukka, ne on jotenkin niin "repaleisia" ja hauraita mutt niin kauniita. Muistaakseni joskus aiemmin kerroin ett polttohautaus tulee halvemmaksi kuin arkkuhauataus, joten laittakaa mut liekkeihin. Arkku voi olla halvin mahollinen sillä ei ole mitään järkeä maksaa paljoa sellasesta joka pian poltetaan. Hitsi jos osais niin naputtelisin ite jostain laudan pätkistä jonkunlaisen arkun tapaisen ja maalaisisin ( sen mä kyllä osaan) siitä tällasen : 

Tuo näyttää ihan sellaselta jossa sais hyvät unet. Turvallinen paikka. Mä en kyllä haluais pukeutua siihen kovaan ja kylmään valkoseen avopaitalakanaan johon mäkin olen useat ja useat vanhukset pukenut. Mulla tulee kylmä sellasessa asussa. Haluaisin lapaset käteen sillä mulla palelee aina käsiä, jopa kesäisin kaupan maitohyllyllä. Oon nuorena sammunu talvipakkasella lumihankeen josta johtuen kädet on pahasti paleltunu. Siks kai niissä ei monesti kaikkea kipuakaan tunnu. No niin, palataas aiheeseen. Kaulahuivin haluan myös sillä mulla on lähes aina joku huivi kaulassa, muuten on alaston olo. Muita toiveita ei oo kuin ett hiuksiin ei saa tehä jakausta keskelle!! Se olis pahin loukkaus ikinä!  Mä myös haluan hautajaisissa soitettavan itelleni tosi tärkeän biisin. Sanat kertoo enemmän mitä ikinä olisin ite osannu sanoa. Biisi on Chisun Yksinäisen keijun tarina. 

Tuntuu ihan oudolta istua täällä Maestron luona ja tehä postausta kuolemasta samaan aikaan kun se tekee beijbelle tatskaa. Välillä mä jaksan loihtia kasvoille jonkun hymyn kaltaisen, näytellä "normaalia" ja puhua jotain...sitt taas vaivun omaan sairaaseen maailmaani. Tai noh, kai mun vasemman käden ihon kunto kerto Maestrolle jotain musta silloin kun se naputteli mustetta mun käteen. Tai ehkä se ei ees ajatellu asiaa sen enempää, en tiiä. Mutt tässä mä istun hänen sohvalla ja kirjotan sulle mun mieltäni tyhjäksi. 

Mä haluan kiittää sua siitä ett oot kulkenu mun vierellä ja halunnu kuulla siitä mitä on tapahtunu sun selkäs takana. Mulla olis asiaa riittäny vielä lukemattomiin postauksiin mutt voi olla etten mä pääse paljastamaan kaikkea. En tarkota sitä ett tää olis viimenen postaus, ehei. Mä halusin vain kirjottaa toiveeni niiltä osin mitä nyt tuli mieleen ja jaksoin kirjottaa. Halusin myös kiittää sua jottei se vaan jäisi myöhemmin tekemättä. Mä haluan vielä pitää kii lupauksestani pojalle ja käyä yhessä syyslomalla uudessa seikkailupuisto Pakassa Kalajoella. Se on ens viikolla.

Vielä kaks työpäivää. Sitt mä oon lomalla. Sitt on aika levätä ;)

Don't hate me.

Mä en pysty tähän enää kauaa. Jokainen henkäys sattuu ja sydän on väsynyt lyömän lyöntejään. Mä oon väsyny pelkäämään jokaista hetkeä ja kamppailemaan tässä loputtomassa pimeydessä. Kumpa osaisin selittää jokaisen tunteen ja kertoa jokaisen pelkoni niin ehkä sitten saisin hieman ymmärrystä. Mä en enää näe kättä ojentumassa mua kohti johon tarttua...

Mä olen elänyt ja kokenut.

Päivä on ollu aivan hirveä. Herättyäni ensimmäinen tunti oli ihan hyvä, mutt siitä se alamäki lähti.  Mä en ajattele enää juuri mitään muuta kuin sitä yhtä asiaa. Ajatus pyörii päässä lähes koko ajan.

Mä en halua jälleen kerran tehä postausta siitä kuinka paha olla mulla on. Ehkä mä voisin kertoa siitä kuinka hyvä elämä mulla on ollu, kaikesta huolimatta. Mä siis olen elänyt ja kokenut paljon. Mulla on paljon hyviä muistoja.

Lapsena mulla oli yks erittäin tärkeä lelu, Mikki Hiiri pehmolelu jonka joulupukki oli mulle tuonu. Mulla on siitä valokuvakin. Lapsena mä rakastin kiipelemistä ja juoksemista, yksi lempileikeistäni oli Poliisi ja roistot. Lapsena tykkäsin kattoa jääkiekkoa isän kanssa televisiosta ja syödä korvapuusteja. Pelkäsin pimeää, pellejä ja hiljaisuutta. Rakastin satuja, kirjoja ja kiiltokuvia. Oli erittäin jännää saada ensimmäinen kirjastokortti ja mennä lainaamaan kirjoja kirjastoautosta. Olin hyvä koulussa ja ensin musta piti tulla opettaja, sitten kampaaja ja lopulta lakimies. Halusin myös olla prinsessa, sellanen soturiprinsessa joka auttaa pienempiä. Olin iloinen ja utelias lapsi, myös mielettömän omapäinen. Vihasin mekkoja ja hiuspinnejä! Vihasin syödä banaanijugurttia tumman harmaasta savikupista lusikan raapiessa kupin laitoja! Lapsena tykkäsin katsoa kun isä laittoi lauantaisin saunan jälkeen iltapalaa johon kuului kiukaalla paistettua makkaraa lisukkeineen. En ymmärtänyt miksi suu pestiin juuri tiskiaineella kiroilun jälkeen sillä ei se tiskiaine nyt niin pahaa ollut...enemmin vaikka kalanmaksaöljy tai lihahyytelö olis toiminu paremmin. Ihanimpia kesämuistoja on retket Helsingin Korkeasaaren eläintarhaan ja eväsretket mummun ja papan kanssa meren rannalle. Nuorena olen mennyt, nähnyt, kokeillut, tehnyt, maistanut, pettynyt, satuttanut, kuunnellut, tuntenut. Olen kokenut paljon, ehkä liikaakin.

Niin, mä olen elänyt. Ei siis voi sanoa ett elämä loppuis liian lyhyeen jos se loppuisi vaikka tänään tai ylihuomenna. Voitaisiin sanoa sen loppuneen ehkä yllättävän pian, mutt ei liian pian. Tätä elämän tuskaista varjopuolta on ollu mulle ihan riittävästi , enkä mä usko pimeyden väistyvän vielä pitkiin aikoihin. Valitettavasti. Mä haluaisin lopettaa tän kaiken ja nukahtaa hyvien muistojeni kans. Sitä mä toivon.

What would you say?

En tiiä miks taas vaivaudun kirjottamaan. Eihän mulla tunnu olevan mitään järkevää sanottavaa. Ei mulla oo mitään kerrottavaa muuta kuin aina vaan syvenevä kuolemanhalu ja loputon väsymys. Mä en jaksa enää. Tuohon lauseeseen sisältyy kaikki mitä tunnen tällä hetkellä. Mä en todellakaan jaksa. Erittäin pienetkin asiat saa mut aivan pois tolaltaan ja luhistun. Pojalla on huomenna vähän erikoisempi koulupäivä ja sinne saa viiä jotain pientä herkkua. Mä sitt kävin äsken kaupassa ja kotona huomasin ett unohin ostaa sieltä jotain pojalle...tuntu ett mun mieli repiää ja kyyneleet alko valuun. Koin jälleen epäonnistuneeni äitinäkin. Äsken sitt Beijb lähti kauppaan... Miks noinkin pieni asia saa mut aivan hajalle? Onko musta tullu niin heikko?

Beijb toi mulle suklaata...nyt itken.

Laitoin aiemmin illalla Oxamin-reseptin uusittavaksi. Musta tuntuu ett mä tuun tarviin niitä. Oonhan mä jonkun aikaa pärjänny ilman tuota tarvittavissa olevaa Oxaminia, mutt nyt alkaa tuntuun ett jatkossa voi olla toisin. Huomenna on yks vapaapäivä ja mulla ei oo hajuakaan mitä aioin tehä. Viisainta olis levätä ja niin kai mä teen. Mutt...mä mietin vaan ett entä jos huomennakin on paha päivä? Ei mun kyllä kannattais etukäteen alkaa panikoimaan tulevaa sillä sehän vaan pahentaa mieltä. Mutt mä pelkään itteeni. Mä pelkään niitä pahoja jotka asuu mun mielen sisällä.

Koko ajan taistelen kyyneleitä vastaan vaikka tiiän ettei niitä voi piätellä. Ne valuu valumistaan. Mä en enää oo vahva ja rohkea. Enkä mä jaksa enää näytellä kaiken olevan hyvin. Mutt siksipä mä en jaksa, enkä voi nähä ketään. Mulla ei oo voimia siihen. Häpeän itteäni. Olen sittenkin yhtä raukka paska mitä mulle jo lapsena hoettiin.

Olisko mun parempi jossain muualla? Voisiko poika olla onnellinen jossain muualla? Entä jos me yritettäis rakentaa uus, ja ihan oma elämä jossain muualla? Siellä ei olis kipeitä muistoja eikä satuttavia pelkoja. Olisko mulla voimia siihen?

Jokaisen lauseen jälkeen pidän pitkän tauon sillä yhäkään en tiiä mitä kirjottaisin. Haluaisin kirjottaa vaan yhden lauseen ja jättää kaiken siihen. Olisinko mä silloin pelkuri? Niin varmaan moni ajattelisi. Enää sillä ei vaan olis mitään väliä. Ehkä se olis rohkeinta mitä olisin koskaan tehny. Ehkä ei.

Huomenna mulla kuuluis olla terapia kuten joka tiistai, mutt terapeutti on lomalla. Aika hauskaa ett terapeutit ja kaikki on lomalla ja sairaina aina just silloin kun niitä eniten tarvis. Harmittaa. Kaikki harmittaa.

Ootko koskaan miettiny ett mitä haluaisit sanoa viimeisenä lauseenas ennen kuolemaasi? Mä mietin sitä aika usein. Tätini mies oli aikoinaan kirjottanu itsemurhaviestiinsä vain ett "työni oon tehny ja velkani maksanu". Taustoja viestin kylmyyteen en tiiä, mutt jotenkin tuo lause on aina kiehtonu mua. Itse kyllä haluaisin sanoa vain "HEIPPA". Mitäpä sitä siinä tilanteessa enää muuta sanomaan.