Elä pelkää.

Tuu mun luo, älä pelkää. En mä satuta sua, en enää ketään. Mua ei tarvi pelätä. Tuu mun luo, ihan lähelle. Koske mua, halaa kovasti. Elä pelkää, en mä enää mee rikki. Halaa mua tosi kovasti, ota mut syliin. Piä mua sun lähellä, tiukasti itteäs vasten. Oo mun kans. Anna mun sulkea silmäni ja olla hiljaa. Ollaan ihan hiljaa, kaikki sanottava on jo sanottu ja teot tehty. Silitä mun hiuksia, piä sylissä lujasti. Elä pelkää, mä vaan nukahan. Elä pelkää, en mäkään. Mä näen kaunista unta.

Sshhh...harhamielellä on asiaa...

Paha olo jatkuu. Viime yöksi otin tarvittavista Oxaminin sillä tajusin etten mä ahistukselta uskaltais painaa päätä tyynyyn. Eilen syömisetkin jäi tosi vähiin, en vaan voinu kuvitella syöväni mitään. Nukkumaan mennessä uskaltautuin syömään kupillisen riisisöpöttiä...itkin ja söin. Beijb kysy, ett mikä on ja sain kyyneleiden valuessa vastattua etten kestä olla itteni kans. Söin loppuun ja menin sänkyyn...itketti niin perkeleesti. Ahistus myllersi mun rinnassa, poltti mun käsiä. Lopulta nukahin...ja näin painajaisia kuten nykyään aina. Mä en halua nähä niitä enää!!! Mä voin olla hakattavana ja liattavana, mutt en enää kestä pelkoa yksin jäämisestä! En tarkota ett mulla on pakko olla koko ajan joku, ei niin. Vaan pelkään jäähä yksin sillon ku pahimmat asiat tapahtuu! Oon oppinu, ett ensin tapahtuu kamalia...sitten kaikki kääntyy sua vastaan. Kukaan ei usko sua. Kukaan ei pyyhi sun kyyneliä. Kukaan ei uskalla olla sun vierellä. Kukaan ei auta!! Oot niin saastaa!! *kuole saatanan paska, ei kukaan tuu sua kaipaan, etkö nää kuin vaikeeksi teet kaikkien elämän, päästä irti ja tapa ittes* harhamieli kuiskii...

Enkä mä enää tiiä mikä on totta, missä menee oikeiden tapahtuneiden asioiden ja harhamielen puheiden raja. Mua pelottaa... Ei mun kuulu olla tämmönen! Miks musta on tullu tämmönen? Miks musta tehtiin tämmönen? Kuka helvetti mun sisällä on ja haluaa tuhota mut?! Olkaa joku niin kiltti ja ottakaa tää olo pois...mä rukoilen, ottakaa tää pois!

Kyllä mä sen tiiän ett oon tehny pahoja asioita, mutt mielestäni mä oon kärsiny jo riittävästi. Mä en jaksa enää päivääkään tällasta. Kyllä mä oon rangaistukseni saanu.  Jos huomista ei voija saaha paremmaksi niin mä anelen voimia ja rohkeutta jotta jaksaisin lentää pois, ett pääsisin rauhaan kaikelta. Oon onnistunu huijaan itteäni kattomaan vielä yhen päivän, vielä jonkun hetken, seuraavan viikonlopun jne. Mutt en usko pystyväni siihen enää. Pari vuotta oon antanu elämälle aikaa näyttää mitä sillä on mulle tarjottavana...mutt edelleen tuska asuu mun sisällä. En nää pelastusta.

Mä oon niin pahoillani.

Let go.

Sanoja ei oo, ei niitä oikeita. Kaikki levis taas käsiin enkä mä hallitte mitään. Mä en kestä itteeni, en maailmaa enkä elämää!! En jumalauta kestä!!

.....................

Mä tajusin sen. Oon ruma. Vastenmielinen. Se iski tajuntaan kunnolla. Mä todellakin oon ällöttävä. Hävettää.

Suljetaan pahat arkkuun.

Terapiakäynti takana. Oli taas melkoisen raskas istunto. Kerroin terapeutille tunteista joiden kans oon paininu sen jälkeen kun olin nähny näyttelyssämme vierailleen henkilön meille jättämän viestin. Liitin tuon viestin "Onko kaikki avunn arvoisia"-postaukseen josta sen voi lukasta jos ei nyt hahmota mistä puhun. Aluksihan en tienny mitä ajatella kirjotuksesta, mutt sitt yllättäen esiin astu voimakkaita tunteita ja olin jo niiden syövereissä. Luin tuon viestin tänään terapeutille ja jännä huomio sitä lukiessa oli se, ett mun ääni meinas hävitä ihan ku mulla olis kunnon kurkkukipu tai jotain. Noh, luin sen ja siitä me sitten juteltiin koko loppu aika. Puhetta olis riittäny vielä toiseksikin istunnoksi, joten uskon ett tullaan palaamaan aiheeseen myöhemminkin. Ja viestistä keskusteleminen aukas uusia aiheita ja ajatuksia. Terapeutti ymmärsi kun kerroin kokeneeni seksuaalisen hyväksikäytön tapahtuneen uudelleen kun tämä "paha" oli salaa livahtanut näyttelyymme, keskelle meijän tyttöjen kipeitä muistoja ja arkoja asioita. Sanoin, ett onhan sanomattakin selvää, ett kaikille avoimeen näyttelyyn todellakin pääsevät kaikki, mutt siitä huolimatta olin ajatellut sen olevan turvallinen alue. Tuon "pahan" vierailu näyttelyssä muistutti mua siitä ettei missään voi olla turvassa, näitä "pahoja" voi olla missä vaan. Terapeutti sanoi, ett hän ulkopuolisena kuuli viestistä sanat anteeksiantamatonta ja tehnyt vääryyttä. Nämä siis voisi kertoa tämän "pahan" ymmärtäneen tehneensä väärin ja jollain tapaa katuvan tekojaan. Mä en kuitenkaan voi suoda minkäänlaista myötätuntoa tällaisia rikkojia kohtaan. En kykene. Ehkä jonain päivänä voin ymmärtää, ett pahoilla ihmisillä voi taustalla/menneisyydessä olla joku syy joka laittaa heijät toimimaan tietyllä tavalla. Se ainakin helpottaisi omaa syyllistämistä, eli enää ei tarvitsisi ajatella "mua on satutettu koska oon tämmönen" vaan voisin nähä asian niin, ett rikkojassa itsessään on se jokin joka aiheuttaa käytöksen. Siihen on kyllä matkaa...

Oon huomannu, ett terapiasta lähtiessä kaikki on kirkkaana ja selkeenä mun mielessä, mutt kotiin tullessa mä en enää muista juuri mitään. Kaikki ne oivallukset on unohtunu ja menee ehkä päivä tai kaks ennen ku asiat palaa kunnolla mieleen. Harmittaa usein kun ei heti pystykkään kertoon esim. beijbelle miten terapiassa meni vaan joudun vastaan "hyvin" vaikka hetki aiemmin olin hihkunu hyvää mieltä kun terapeutti oli hitusen saanu poistettua mun "väärää" ajattelua tai selittäen miks tunnen tietyllä tavalla tai ettei mun tarvi syyttää itteäni hulluksi.

Viikko sitten terapiassa me tehtiin mielikuvamatka jossa suljettiin kaikki pahat asiat ja tapahtumat arkkuun, piilotettiin arkku ja laitettiin avain piiloon. Terapeutti sano, ett ne asiat on nyt siellä ja mä voin olla täysin rauhassa niiltä. Tästä eteenpäin jos ne yrittää tunkeutua mun  mieleen mä voin rauhassa todeta niiden olevan arkussa joten ne ei pääse mua satuttaan. Me avataan arkku joskus tulevaisuudessa sitten kun on sen aika, mutt nyt mä oon "turva-alueella". Kumpa mä vaan muistaisin tuon myös sillon kun harhamieli huutelee syytöksiään.

Mä kuvittelin arkkuni tuollaseksi mikä kuvassa näkyy, mutta sen ympärillä menee metreittäin paksua rautaketjua. Sekä arkussa ett ketjussa on molemmissa lukot joihin on eri avaimet. Arkku on likainen, iso ja painava, sitä ei jaksa kantaa. Sen liikuttaminen onnistuu työntämällä. Arkusta kuuluu huutoa, rääkymistä ja itkua. Joku myös kuiskailee, mutt se ei oo ystävällinen. Se on mun muistojen arkku.

Viime yö meni yllättäen ilman painajaisia ja aamulla heräsin ilman pettymystä siitä etten nukkunut pois yön aikana. Aamulla väsytti kyllä uskomattoman paljon, mutt olin hyvillä mielin. Tänään on kaikinpuolin täysin erillainen mieli mitä on viime aikoina ollu. Ihmettelen ittekkin, ett mistäs nyt tuulee ennen ku hoksasin... ( Ja nyt seuraa varoitus, mikäli et halua lukea yksityiskohtia tai mielesi ei kestä rivouksia, lopeta lukeminen :) )  Mä sain eilen, eli rumasti sanottuna, me pantiin pitkästä aikaa. Onhan meillä yritystä ollu, mutt mun itkuun purskahtaminen kesken kaiken on hiukan laskenu tunnelmaa. Eilen en sitt saanu mitään kohtausta vaan pystyin olemaan hetkessä ja pääsin lentään tähtiin! Ja kyllä, seksi todellakin on mulle niin tärkeetä! Oon aiemmissa postauksissa kirjottanutkin seksistä ja mitä kaikkea se mulle merkkaa ja antaa, hyvässä ja pahassa. Eilen mä sain tuntee beijben jakamattoman huomion ja hetken me oltiin maailmassa vaan kahestaan ja se halus koskee mua kauniisti. Mä kaipaan seksiä, haluan nauttia ja kieriä kiimassa! Haluan voihia koko huoneen täyteen! I need that!!

Nauroin aamulla mielessäni, ett mähän voisin jättää lääkkeeni ottamatta ja harrastaa seksiä päivittäin... ;) Ehkä en ihan vielä kuitenkaan lähe toteuttaan tuota lääkkeiden pois jättämistä. :)

Persoonien sekamelskaa!

Aamuun heräsin sekavissa tunteissa enkä olis halunnu herätä ollenkaan. Kuinka tyhjältä ihmisestä voikaan tuntua, missään ei tunnu olevan mitää järkeä eikä mikään jaksa innostaa alottaa uus päivä. Oon täydellisesti hukassa! Kiinnostavien asioiden löytäminen on tosi työlästä...mä en jaksa. Enkä mä pärjää yksin. Oon yrittäny ja yrittäny... Treenaaminen on yksi harvoista asioista jotka tuottaa mulle mielihyvää, kai siksi koska saan "rääkätä" kroppaa ja yrittää muokata siitä sellanen missä mä viihtyisin. Mä olin nähny ilmotuksen, ett vähän matkan päähän on aukastu uus kuntosali jonka jäseneksi halusin liittyä. Olin niin onnellinen siitä tunteesta kun innostuin jostain ja halusin nopeesti saaha homman aluille. Mutt...niih...eilen menin nettiin kirjaamaan itteäni jäseneksi ja samalla oli tarkotus maksaa kuukausimaksu. Eipä se niin mennytkään, sillä siihen samaan piti maksaa myös joku alotusmaksu eli summa kaksinkertaistu. Eihän tuo oo ongelma sinänsä, mutt ku multa vaatii helvetisti ett pystyn tuhlaamaan itteeni ees sen kuukausimaksun verran...en sitt osannu käsitellä tuota juonenkäännettä etenkin kun kotona oli taas kaikkea muuta hässäkkää samaan aikaan. Tuntu taas tosi pahalta ett asioihin piti tulla tuollasia ongelmia heti kun mä innostun jostain joka tekis mun mielelle ja kropalle hyvää! Laitoin beijbelle viestiä pari tuntia sitten ett jaksaisko sä lähtee nyrkkeileen illalla, mutt heikolta näyttää sekin. Ja bussilla kulkeminen nyrkkeileen on aika tympeetä toiselle puolen kaupunkia. Vituttaa!! Onhan tuossa vieressä liikuntahalli jossa on mahollisuus myös käyä salilla, mutt se on ärsyttävän pieni paikka eikä ees kaikkia laitteita saatavilla joita haluaisin. Ja toisaalta taas...yksin treenaaminen on aika tylsää, yksinäistä. Kaipa mä pelkään siinäkin sitä ett havahun miettiin ett miks ihmeessä mä teen sitä...ja siihen mulla ei oo vastausta.

Sain tänään myös puhelun sieltä traumaterapiakeskuksesta ja kyse oli dissosiaatiohäiriö ja vanhemmuus-ryhmästä johon hain ja jonka haastattelu kesti vajaa neljä tuntia. Mut valittiin siihen ryhmään. Nyt kai pitäis hyppiä ilosta..? Se nainen linjan toisessa päässä hihku ihan ett "no miltä nyt tuntuu, eikö oo mahtava juttu, wuhuu" ja mä sain itteni kuulostamaan kai tosi onnelliselta ja sain jopa naurahdettua sekä sanottua kiitokset. Todellisuudessa mun ilmekkään ei värähtäny. Mielessäni olin pahoillani sen naisen puolesta sillä se todellakin oli niin jännittyny ja kuvitteli antavansa mulle todella mahtavia uutisia jotka pelastais mun päivän, mutt se ei tienny ett samaan aikaan kun se oli toimistossaan näppäilly mun numeron mä surffailin itsetuhoisuus-sivuistoilla. Yllätin taas itteni kuinka nopeesti saan vaihettua roolia ja vakuutettua olevani jotain muuta.

Oonhan mä vuosia harjotellu joten ei oo hukkaan menny! Viime terapiakäynnillä puhuttiinki siitä kuinka monta eri persoonaa mulla on, mutt mä en osannu erotella niitä kovinkaan montaa. Yks ainakin on usein näkyvillä, se joka aina jaksaa eikä koskaan väsy, ei koskaan sano ei. Se tyyppi ei koskaan suostu laskemaan naamaria kasvoilta, se on yhtä naamarin kans. Se tekee kaikkensa jotta kukaan ei saisi tietää mitään. Se tyyppi hymyilee ja on ilonen, kohtelias ja ystävällinen. Hän kantaa kaikkien murheet ja antaa viimeisenkin voiman rippeensä toisen puolesta. Jopa synnyttäessään lapsensa hän ei päästäny ääntäkään, eikä keisarinleikkauksen jälkeen suostunu lääketokkurassa nukahtamaan, sillä jos vaikka hoitajilla olisi jotain asiaa niin hän ei halua olla hankala asiakas ja vaikeuttaa toisten työtä.

Huomenna on taas terapia. Hermostuttaa sekin. Viime kerralla puhuttiin myös kosketuksesta ja  koskettamisesta ja terapeutti sai kuulla hieman enemmän musta ja siitä miksi kosketuksen vastaanottaminen on mulle niin vaikeeta, vaikka yks persoona musta oikeen janoaa kosketusta ja lämpöä, läheisyyttä. Se on tosi ristiriitasta samaan aikaan inhota kosketusta ja haluta sitä uskomattoman paljon! Siks kai me beijben kans ollaan niin kaukana toisista kun se ei koskaan voi tietää millä fiiliksillä milloinki oon. Ja on kai beijben vaikee ymmärtää sitä ett mun mielen sisällä on useita tyyppejä joita harhamieli ohjailee.

Mun kans on varmasti tosi vaikeeta olla ja elää. Ku enhän mä itekkään ymmärrä itteeni ja tuu toimeen itteni kans, niin miten joku muu voi ymmärtää? Äh...vaikeeta.

Paha mun sisällä.

Mä alan jo pelkään itteeni, omia tunteita ja ajatuksia. Ihan ku köysi kiristyis mun kaulan ympärillä ja happi loppuu vähitellen, aika on lopussa. Mä en hallitte itteeni ollenkaan! Oon niin täynnä kaikkee etten pysty olla! Oon yrittäny muuttaa elämääni ja koittaa hakeutua tekeen sellasia asioita jotka tekee mun mielen ja olon hyväksi, mutt ei. Se ei oo niin helppoo, se ei onnistu. Sitten tunnen itteni vielä enemmän naurettavaksi kun menin reppana paska kuvitteleen mun onnistuvan jossakin! Hävettää... Mä häpeän itteeni enkä mä voi ymmärtää miten pystyin välillä kuvitteleen itestäni jotain muuta. Mikä mä luulin olevani? Miks mä oisin jotain muuta?

Viime aikoina en oo joka yö pystyny ees nukkuun makkarissa vaan oon joutunu tekeen pedin olkkariin. Makuuhuone ei oo tullu kysymykseenkään. Se on paha paikka eikä siellä voi olla turvassa. Siellä ei voi hengittää eikä liikkua, siellä lamaantuu.

Mä haluaisin itkee. Haluaisin tarttua puukkoon ja painaa sen ihoa vasten. Musta tuntuu ett ainoastaan kipu voi antaa mulle rauhan, mun on päästettävä se paha olo ulos mun sisältä. Mun on pakko. Mä en jaksa enää olla reipas, kunnollinen ja niin saatanan ilonen. En jaksa enkä halua. En halua olla mä, enkä halua olla itteni kans. Se on ku hirviö mun sisällä eikä anna mun rauhottua. Se ei anna mun parantua eikä halua ett mä selviäisin.

Oon pahoillani ett yhä kitisen ja vingun samoista asioista, samoista peloista ja tunteista, anteeksi. Täytyy vaan sanoa kaikki sanottava.