Juhlitaan, eiks nii?

 

Uus päivä. Mieli entistä tummempi, väsyneempi. Piti vähän siivota...on ees vähän selkeempää ja turvallisempaa. Tiskatessa mulle tuli mieleen aika hauska ajatus... Ajattele jos päästäis ittensä pois uutena vuotena kaikkien ampuessa raketteja?! Hahhahaaa, kaikki juhlis ja naurais, ampuis ilotulitteita ja juhlisivat... mua!! :D aika hienoa olis.

Sairas vitsi...joo'o. Niin oli. Mutt oikiasti...mun on paha olla. Mä en jaksa enää uskoa ett jonain päivänä asiat olis toisin, paremmin. Mä en jaksa enää nähä muitten pettyneitä ilmeitä kun ne huomaa mun taas pelleilevän. En toivonu muuta ku ett oisin saanu olla kuten muut. Mä en enää jaksa nähä muitten kärsimystä mitä mun lähellä oleminen tuottaa. En missään vaiheessa halunnu tehä pahaa mieltä kenellekkään ( niitä joita halusin satuttaa ei oo mun käsien saatavilla, damn).


Kyllä mä halusin taistella tätä saatanan mieltä vastaan, mutt ehkä sen kuuluukin olla osa mua ja mä en pääse siitä eroon. Voihan olla ett asioiden pitäis mennä kuten me ei toivottu ja siksi tää kaikki on ollu niin vaikeeta koska oon yrittäny väkisin olla täällä. En tiiä.

En tiiä miten asiat menee tästä eteenpäin ja miten tulevaisuudessa...mutt nyt ainaki mä niin saatanan väsyny. Mun sisällä on pimeetä. Mun mieli on kylmä ja mua pelottaa. Musta tuntuu ett...oon yksin.

PELLEilyä hieman lisää.

Muut nukkuu. Mä valvon kuten niin monena yönä viime aikoina. En halua laittaa silmiä kiinni, en halua laittaa päätä tyynyyn. En halua maata aloillaan. En halua olla.

                           

Siirryin yksin makuuhuoneeseen puuhailemaan omiani ja kenties nukkumaan beijben jäädessä olkkarin levitettävälle sohvalle. Ollaan nukuttu siellä jonkun aikaa monestakin syystä, mutt mulla on usein siellä parempi olla ja hengittää ku makkarissa. Nyt kuitenkin halusin makuuhuoneeseen sillä en voinu jäähä toisen viereen makaan pahassa olossani ja seurata kuin rauhallisin mielin toinen paino pään tyynyyn ja kiskas peiton päälleen. Saatana ku mäki haluan tehä niin!! Sanoin ett mä taijan siirtyä makuuhuoneeseen ja kerroin myös syyn...siihen beijb sitten sanoi "pitäskö mun nyt tuntee huonoo omaatuntoa siitä ku nukun?" Siis voi helvetti!!!EIKÖ SE YMMÄRRÄ MUA OLLENKAAN!! Beijb on käyny säännöllisesti lukemassa mun blogia ja oli myös lukennu tän päiväset tekstitkin. Niistä ei kuitenkaan puhuttu sanallakaan...ei mitään. Sanoin (korotetulla äänellä) siirtyessäni toiseen huoneeseen ett mua ärsyttää se, ett se on käyny lukemassa kuin paha olo mulla on, mutt siitä huolimatta kaikki miten se kykenee mua auttaan on alkamalla nukkuun!!! Ja ei, mä en vaadi (en kai, toivottavasti) mielestäni liikoja...haluaisin kai vaan ett toinen näyttäis oikiasti olevansa mun tukena...että mä oisin jonku arvonen. Tietenki mä haluan ett toinen sais nukuttua, mutt...oisko se voinu antaa mulle sitä ennen ees pienen...hetken. Alkaa oleen jo epätoivosta tää mun räpistely. Oon ku pieni lintu joka opettelee lentämään mutt siivet ei kanna...
          
 Mä laitoin blogiin estot ettei beijb pääse blogia lukemaan, vain blogien kirjottajat. Tiiiän käyttäytyväni lapsellisesti, mutt ei mun arat ja sisimmät tunteet/ajatukset oo mitään vapaata riistaa. Oon niin vihanen!!!

Tervetuloa sirkukseen!

En pysyny kasassa...ja taas kaikki levis hajalle. Enkä mä jaksa selvitellä näitä vähän väliä. Mä oon niin väsyny tällaseen. Ja tästä piti tulla mukava päivä, niin ainaki eilen vielä kuvittelin! Vitun idiootti.

Mun mieli oli menny huonommaksi edellisen postauksen jälkeen ja olin maininnu asiasta myös beijbelle. Se tuli töistä kotiin ja kai ajatteli piristää mua kuten sillä yleensä on tapana. En sanonu mitään (idiootti) vaan aloin tuijottaa läppärin kuvaruutua josta alettiin kattoon Syke-sarjaa. Mieli leijaili taas muissa maailmoissa, välillä sain pidettyä itteni sarjan tapahtumissa. Mieltä kiristi...puristi yhä enemmän. Sitt...jaksossa käsiteltiin nuoren tytön raskautta ja kävi ilmi ett sen isäpuoli oli pannu sitä ja äiti ei meinannu uskoa sitä. BADAM!!! Olin välittömästi omassa lapsuudessa!!!

                                          

Tunnen ne kädet mun vartalolla, huokaukset korvissa...poliisien kysymykset. Elin mielessäni sitä kaikkea. Beijb vaihto vähän väliä asentoa ja siinä kun maattiin levitetyllä sohvalla mahallaan beijb välillä heitti jalkansa mun päälle. Se liike ja sohvan heiluminen oli pahasta... sarjan tapahtumat meni eteenpäin ja mä yritin pysyä kasassa enkä vieläkään sanonu mitään (idiootti). Sitt beijb alko miettiin tämän ja huomisen päivän ruokaostoksia ja mitä ruokaa tänään tehtäis. Sen mieleen putkahti Currykastike ja se halus tarkistaa netistä jotain (en muista mitä)... se otti mu kännyn joka oli siinä vieressä ja alko tarkistaan, Mä loukkaannuin siinä vaiheessa...tuntu pahalta olla ite niin syvällä omissa tuskissa ja kuulla päässä sarjan vuorosanoja jotka muistuttaa lisää (ja sitähän beijb ei voinu tietää koska mä saatanan idiootti en kertonu!!!) ja toinen miettii jotain helkutin currykastiketta! Mun mieli huutaa sisältä päin!! Mä haluun kans miettiä currykastiketta!

Sanoin kai jotain jonka beijb otti niin, ett mä suutuin kun se koski mun puhelimeen. Taisin kyllä vielä lisätä ettei puhelin liity mihinkään, en oo varma. Mutt niin beijb kuitenkin asian ymmärsi, ja mitä ilmeisemmin ny luulee mulla olevan puhelimessa jotain! Voi vittu! Niin ku se ny ei olis käyttäny mun kännyä ennenki! Mä en osannu kertoo mistä oli kyse, en uskaltanu sanoo niitä ääneen, en halunu alkaa itkeen. En halunnu kertoo olleeni niin hölmö ett halusin beijben ite huomaavan mun tilanteen tai hoksaavan ett nyt kannattaa unohtaa ruoka-asiat hetkeksi ja pysäyttää tilanne. Mutt se kai suutahti ja laitto mun puhelimen sohvalle ja sano voivansa tarkistaa asiat omallakin puhellimella.

Hermostuin, otin puhelinen ja häivyin makkariin. Ja nyt kirjotan tätä sillä mun on pakko tehä jotain, en pysy kasassa muuten. Beijb lähetti viestin "anteeks, lupaan etten enää koske sun puhelimeen ilman lupaa". AAAARGHH!! Ja äsken se kävi huoneessa, ja yritti houkutella mua pois kotoa, tekeen ruokaostoksia yhessä sen kans. Koitin kyllä sanoo etten mä nyt voi mihinkään kauppaan lähtee, mutt ei... Se kai suuttu...sano ett saa kaupassakäynti jäähä sitt tältä päivältä.

Mun tekee niin  mieli raivota, kiskoa hiukset päästä ja repiä silmät irti!! Mutt ei...mä makaan tyynen rauhallisena tässä sängyllä, näppäilen kirjaimia muodostaen niistä sanoja. Mun sisällä roihuaa tulipalo, mutt mun kädet on jäässä. Mä vihaan itteeni niin paljon!!! Mulla on itteni kans niin paha olla ja asiaa vaikeuttaa vielä se kun nään kuinka hankalaksi mä teen muiden elämisen. On raastavaa kuulla ne pettymyksen huokaukset jotka tarkottaa "jaahas, taas sitä mennään...".
                                                   


Musta ei pitäny tulla tämmönen! Jo pienenä lapsena mä kuvittelin itestäni kaikkea, halusin matkustella ja seikkailla, suunnittelin auttavani ihmisiä. Kuvittelin itteni sieväksi ja iloseksi, ystävälliseksi. Rakastin kirjottamista heti  kun sen taidon koulussa opin, halusin olla kirjailija kaiken muun ohella. Kirjotanhan mä nytkin... mä kirjotan blogia siitä kuinka paha olo mulla on ja kuinka koen epäonnistuvan kaikessa mihin ryhdyn.

Emmä halua ett toiset joutuu elämään hankalaa elämää vaan sen takia ett mä häröilen enkä osaa olla ihmisiksi, tai äitini sanoja lainaten ensimmäisen itsemurhayritykseni jälkeen "MITÄ SE JASKA TÄÄLLÄ OIKEEN PELLEILEE?". Niin, on väärin ett toiset joutuu elämään elämänsä pellen kans joka aina vaan kinuaa huomiota eikä ota mitään tosissaan. Pellet hymyilee aina...eiks nii?

Outo tunne...

Hmm...en tiiä mikä nyt on mutt tuntuu ettei joku asia oo kunnossa. Tai ihan ku multa ois jääny huomaamatta joku...tai ihan ku mun pitäs tietää jotain jota en vielä tiiä. Tätä tunnetta on aika helkutin vaikee selittää sillä en ymmärrä tätä itekkään. Musta tuntuu ett mun kuuluis tietää jotain... En tiiä mistä tää olo tulee, kai tää on ollu jo jonkun aikaa, mutt aamulla herättyäni tää tunne on vaan voimistunu.


Tää tuntuu painon tunteelta rinnan päällä, kuumottaa kurkkua, hengitys on jännittynyttä. Oon varuillaan ja ootan mitä tapahtuu. Mulla on ollu tää tunne usein aiemminki ja aika usein jotain on sitt ilmenny. Mä en nyt vaan haluais mitään juttuja...

Toiveita ja tulella leikkimistä.

Terapeuttini on ollut joululomalla joten en oo pariin viikkoon käyny terapiassa. Aihetta kyllä olis, mutt välillä tuntuu ett kaikki noi hoitojutut ja tapaamiset, käynnit siellä ja täällä sekottaa vaan mun normaalia arkea ja vaikeuttaa elämää. Hullu ajatus, eikö? Mutt joskus vaan on tuntunu ettei jaksais puhua tai yleensä ees laahustaa paikalle, etenki jos tunnen ett on tulossa hyvä päivä ja sitt se pitää "pilata" huonoilla asioilla, vaikka useinhan mulla on ollu hyvä olo ja mieli kun oon terapiasta lähteny pois. Huomasin aamulla etten mä oo suonu ajatustakaan terapeutin antamalle kotitehtävälle, eli siihen ett mun pitäis keksiä ja sanottaa asioita jotka saattaa laukasta takaumia tai rikkoa mun mielenrauhaa jotta mun on helpompi sitten ennakoida niitä tilanteita. Oon unohtanu sen kokonaan! Nyt kai sitt täytyy alkaa miettiin niitä... Tuntuu kyllä jotenki tympeeltä sillä niitä asioita on niiiiiiiiiiin  paljon!

Jouluna sisko kysy multa ett mitä suunnitelmia meillä on uudeksi vuodeksi. Samaan syssyyn se alko selittään "sillä mä vaan ku me äitin kans varattiin uudeksi vuodeksi mökki Isolta-Syötteeltä ja eka kyllä ajateltiin ett oisitteko halunnu lähtee mukaan, mutt sitten mietittiin ett oot varmaan töissä niin ei sitten kysytty. Niin sillä mä vaan ku neiti (sen 16-v. tyttö, mun kummityttö) jää kotiin niin jos te kävisitte sillon keskiviikkona kattoon ettei siellä oo mitään pippaloita." Näillä tiedoilla sitt mentiin eteenpäin ja lupasin keskiviikkona siellä käydä. Avaimet niille tuotiin sitten jo tänään, eli tuo keskiviikon tarkastuskäynti ei ollutkaan ainoa, vaan tänään sisko sano "niin jos vaan jaksat niin käy siellä aina sillon tällön kattomassa ett kaikki on ok". Ja nehän on reissussa sitt koko viikon!! Toisaalta tuo ei tunnu missään, mutt toisaalta mua vituttaa aivan saatanasti se, ettei sisko oo vielkään oppinu viettään aikaa tyttönsä kans ja ett kuin helposti asiat liuku jälleen niin ett mä oon lapsenvahtina. Lapsenvahtinahan olin kummitytölleni myös sillon kun halusin tappaa itteni ja taistelin elämää eteenpäin minuutti kerrallaan. Sisko lähti silloin reissuun, olikohan Helsinkiin ja äiti lähti kaverinsa mökille ryyppään. Ja kyllä, oisinhan mä voinu kieltäytyä mutt tosiaan luulin ett kyse oli vain ja ainoastaan keskiviikkoillasta, ei koko viikosta. Kummityttöni on ollut huostaanotettuna, ja on välillä erittäin riskialtis kaikelle. Tässä lapsenvahtina olemisessa on siis pientä haastetta. Välillä mä ajattelen, etten ota mitään turhia paineita itelleni, mutt sitt tajuan etten mä antais itelleni koskaan anteeksi jos neitille tapahtuis jotain! Sitt taas mietin, ett neitin pitäis jo itekkin tietää mitä saa ja kannattaa tehä ja mitä ei, mutt sitt taas muistan kuinka pahasti se on asiansa aiemmin ryssiny ja ettei se tosiaan selviä yksin! Pientä tasapainoilua! Se tyttö on vaan niin uskomattoman hauras pieni enkeli, se ei aina ymmärrä ettei maailma oo niin turvallinen paikka. Tulella ei kannata leikkiä.

Joulusta vielä sen verran ett juteltiin Sandelssin kans joulun viettämisestä. Sen kans on helppo jutella noista asioista sillä sen omat perhetaustat ei myöskään oo mitkään helpoimmat ja ns. perhejoulu voi ahistaa aivan helvetisti. Silti siinä on kuitenkin joku kumma juttu ettei sitä ens vuonna enää muista ett edellisjoulu piti olla viimenen jolloin sitä lähtee hermostuttaan itteensä. :/  Sitt mulla tuli ajatus ett vois olla aivan ihana idea mennä johonki tunnelmalliseen korpimökkiin aivan ihanalla porukalla, saunoa ja syyä ja viettää joulu ilman pelkoja. Viiä linnuille ulos jyviä ja talipalloja, sytyttää ulkotulia ja kuunnella hiljasuutta. Se olis taivaallista. Se olis mun joulu.
 

 Mutt eikö niin ett kaikki on mahollista? Täytyy vaan jaksaa toivoa oikein kovasti ja pitää niistä kii. :) Mä haluan viettää kerran unelmieni joulun.

Oikeutta ja euforiaa!

Joulu on ohi. Meni oletettua paremmin...eli kukaan ei tapellu, huutanu tai joutunu turvakotiin. Mä kyllä tunsin itessäni ett olin valppaana koko ajan ja ootin millon rysähtää. Yhen kerran säikähin ihan kunnolla ja mielessäni ajattelin "voi vittu...nyt se alkaa...". Meillä kun on tuolla ulkovarastossa vieläkin häistä jääneitä kaljoja jakun bijb sai joululahjaksi hienon vyön jonka soljessa on samassa pullonajaava, niin beijb siitä innostuneena riensi hakemaan yhen pullon ja tuli sen kans sitten olkkariin nauraen sitä kun pullo oli aivan jäässä. Siinä äiti ja siskokin innostu nauramaan asiaa ja sitt joku niistä hokas ett kannattaa kantaa ne kaikki sisään jottei ne posahda varastoon. Hoin vaan mielessäni ett nyt se alkaa, nyt äiti ei voi enää pysyä kaljoista erossa kun niitä näemmä kannetaan sen eteen. Teki mieli nakata ne kaikki helvettiin! Ens ois halunnu nähä yhtään pulloa...en jouluna. Mitään ei kuitenkaan tapahtunu, kukaan ei juonu.

Käytiin myös hautausmaalla ja sytytin kynttilän myös Natuselle. Mun kyyneleet valu virtanaan mun poskilla ja yritin lapasella pyyhkiä enimpiä pois, mutt ei se paljoa auttanu. Mä en oo itkeny kun käyn muiden haudoilla tai ku sytyttelen heille kynttilöitä, mutt Natusen kohalla mä itkin. Kyyneleet vyöry mun sisältä kun toivotin mielessäni Natuselle hyvää joulua. Äääh...kyyneleet valuu taas. Käännyn niin ettei beijb nää mun kasvoja... Natunen oli mun koko ajan mun vierellä sillon ku halusin kuolla ja itkin tuskaa mun sisällä, se ei hievahtanutkaan mun kyljestä, vartioi koko ajan. Nyt sitä pientä sankaria ei enää oo. Mun on sitä niin ikävä. <3

Itken. Itken. Itken. Itken. Itken.

<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3

Mä oon huomannu itestäni sellasen asian, ett mä osittain ehkä tietosesti laitan itteni ikävien aiheiden keskelle, tai sitt mä teen sen huomaamatta. Mutt niin mä teen. Eilen aloin yksinollessa Netflixistä kattoon leffaa nimeltä K 11. En tienny entuudestaan leffasta mitään muuta kuin ett siinä on jotain vankilajuttua. Vähitellen leffan tapahtumat alko meneen syvemmälle ja ahistaviakin juttuja näytettiin. Jatkoin kuitenki kattomista ja yhtäkkiä mulle tutuksi tulleet sanat "Pahoja asioita tapahtuu pahoille ihmisille" rävähtää ruutuun uudestaan ja uudestaan. Tunsin olevani se tyttö joka hakkas päätään nyrkeillään ja hoki noita sanoja. Itkin, mutt jatkoin kattomista. Onneksi. Nyt mä rakastan sitä leffaa, tuun kattomaan sen vielä monesti.
                   

Bad things happen to bad people

Oon huomannu ett joskus saan helvetin suurta tyydytystä esim. just leffojen kautta, etenki jos ne on tosielämään perustuvia. Jos leffan "pahikset" joutuu vastuuseen teoistaan mä (hölmöä, tiedän) tunnen saavani jotain oikeutta. Mä nautin siitä! Joskus leffat saa aikaan just ei-toivotun reaktion ja sillon tietenkin tuo "euforia" jää kokematta ja oon palannu omiin muistoihin, syvälle tuskaan ja pimeyteen. On kai silkkaa hulluutta ottaa tuollasia riskejä...mutt mullahan on jo diagnoosi tehty joten annan mennä täysillä! :D ( sairasta huumoria)
                                  

Kiittämätön paskiainen.

Mä oon se, kiittämätön paskiainen. Mulle ei kelpaa mikään...tai sitten mä vaadin ihmisiltä liikoja. Tai sitten mä oon molempia. Niin se on.

Oon paskiainen koska luulin ihmisten jo tuntevan mut sen verran ettei ne ylläty ku mä en syö einesjuttuja, lisäaineita ja muuta roskaa. Oon kiittämätön koska luulin ihmisten tietävän ett mä inhoon kinuskia.Oon paskiainen koska en omana syntymäpäivänä suostu syömään Frödingen kinuskikakkua. Mää vihaan niitä kakkuja! Samaa paskaa äiti laitto pöytään asuessamme isäpuolen luonaa ja kun piti saaha jotain herkkua pöytään! Samaa kakkua oon syöny kuullessani naurun hörötystä siitä kuinka hyvin kehittyny mä oon ja kuinka pyöree takamus mulla on ja kuinka hyvin mun rinnoilla imetettäs tusinoittain lapsia!! Mä en todellakaan syö sitä! Mä en halunnu alunperinkään järkätä mitään teennäisiä kakkujuttuja, mutt nyt ku suostuin äitin luo meneen, niin mä olin niin hölmö ett luulin siellä olevan jotain mulle. Kuinka itsekästä, miten mä kehtaan!! Miks helvetti joku jaksais muistaa etten mä syö valmisjuttuja, etenkään pakastekakkuja! Mä oon sekä kiittämätön että itsekäs paskiainen! Mitä helvettiä mä kuvittelin??!

Tänään on herkutellu synttäreideni kunniaksi 2dl metsämarjakeittoa, 4 näkkäriä margariinilla sekä yksi jälkiuunileipäsiivu margariinilla. Huh! Ja oon hemmotellu itteeni tänään pesemällä pyykkiä ja tiskaamalla, siivoamalla ja käymällä koiran kans pitkällä lenkillä (mikä oli kyllä ihanaa ). Oon ollu yksin lähes koko päivän. Isältä sain Hyvää syntymäpäivää-tekstarin.

Mä oon sen verran paskiainen lisää, ett toivoin viettäväni mukavan päivän tänään. En ainakaan yksin. :/ Tiiän kyllä ett reagoin tänä päivänä tosi voimakkaasti, mutt jos mun on pakko elää nämäkin päivät niin kai mä saan sitt jotain tunteakkin. Syntymäpäivät on mulle aika saakutin herkkä aihe... Mutt se kinuskikakku suoraan pakasteesta kruunas kaiken. Mä oisin halunnu jäähä ennemmin kotiin kuin väkisin haalautua äitin luo ja tuijottaa sitä saatanan muistojen pesäkettä sulamassa tiskipöydällä. Miks en käyttäny vaihtoehtoa jäähä kotiin?!