Hyvää onnea vai..?

Jännä fiilis... Olin yhteydessä turvakotiin jossa asusteltiin kauan sitten ja mua autto ihana miestyöntekijä. Hän oli eritäin ystävällinen ja sanoi,ett ilman muuta mun kuuluu saaha mua koskevat paperit ja aikoo huomenna tarkemmin selvitellä ett miten tämä käytännössä tapahtuu. Olin yllättyny siitä tt voiko se oikiasti sujua näin helposti...ja sitt aloinki jo pelkäämään ett mistä päin sitä paskaa alkaa lentään kuten aina on käyny ku oon jotai mukavaa saanu tai jotai kivaa on tapahtunu. Kävi niin tai näin niin askel eteenpäin on otettu.

Mulla ois paljon asioita mielenpäällä,mutt ei oo kykyä kirjottaa sillä väsyttää ihan tolkuttomasti. Ja huomenna olis taas aamuvuoro, eli aikasin ylös. :/

jos joku vois valvoo mun unta ni ois kyllä tosi ihana...musta ku vähän tuntuu ett unet voi olla taas huonoja. :(

Yrittikö joku oikiasti?!

En muista kirjottaneeni edellistä postausta,hämärä pieni muistikuva tapahtuneesta. :( En voinu hyvin. Yö meni jälleen painostavien unien kans ja havahuin aamuyöstä siihen kun ovikello soi. Pelko rävähti kroppaan, mutt en jääny paikoilleen, en todellakaan! Pelko häipy samantien ja painelin ovelle. Beijb oli myös heränny ja oli ehtiny ovelle ensin. Ovisilmästä ei kuitenkaan näkyny mitään. Tuollasen jälkeen uudelleen nukahtaminen on aika vaikeeta, etenki ku tietää herätyksen olevan lähellä ja aamuvuoron oottavan.

Tää päivä on menny alamaissa edelleen. Oon täysin lukossa. Kaikki se vähäinen energia ja voima mitä mulla on menee töiden tekoon, sitt oon jo ihan poikki. Mä oon jotenki niin jumissa etten osaa mitään muuta ku olla, en ees tunne mitään, paitsi ett tunnen kaikkea niin jumalattomasti! Oon ny niin jumiutunu suruun ja menneisyyden tuomiin muistoihin. Oon vihanen elämälle, kaikille! Oon surullinen siitä ett asioiden piti mennä niin ett mä sairastun. Just nyt musta tuntuu etten mä osaa päästää irti, etten mä pääse niiden asioiden yli!

Mä en oo mä. Mä en tunne itteeni.Tunnun vieraalta ja on tosi raskasta ja vaikeeta opetella tutustuun itteensä, tulla toimeen ja elää. Mun harhamieli elää pahasti menneissä, se ei anna mun jatkaa eteenpäin. Mä haluan jo jatkaa matkaa, mieli ei anna. Tai sitt ei vielä oo sen aika.

Olin menossa suihkuun peseen pahaa oloa pois ku mieleen tuli ajatus, ett onko mulla mahollista saaha käsiini kuponkeja ja dokumentteja itestäni ajalta joka me äitin ja veljen kans vietettiin Turvakodissa..? Mä en muista sieltä paljoa, jotain pikkujuttuja...ja sen, ett yks työntekijöistä yritti saaha mua puhuun, se laitto mut piirtään ja kaikkee. Muistan myös sen, ett meillä oli yhteispalavereita... Just nyt en ees muista kauan siitä on aikaa, kai jotain 15 vuotta. Onko siinä jotain sääntöä kauan tietoja säilytetään ja onko musta kirjotettu mitään..? Pakko kai jotain on olla koska mun kans pidettiin kahenkeskisiä tuokioita...

Olisko se hyvä idea yrittää hommata tietoja, sitä mä ny mietin. Ehkä mä haluaisin oikiasti tietää, ett onko joku yrittäny auttaa mua, yrittäny kunnolla saaha selville ett salaanko mä jotain tai pelkäänkö mä jotain. Emmä tiiä...

Taas on paha olla...
                                                       

                                                       

Sori.

Paha olla. Esitin ett oon väsyny ja tulin sänkyyn,ihan vaan koska en kestä olla esillä. Tuntuu saatanan pahalta tääkin ett mä salaan beijbeltä tän olon. En vaan osais selittää ja kertoo mikä on ja miks tunnen sitä mitä tunnen. Tiiän etten sais salata...se on väärin. Sori. Menneisyys painaa päälle.
Pelottaa.

Talo unessa.

Mieli on alamaissa, joku toi surumielen mun sisään. Keskiviikon vertaistukiryhmässä tuli puheeksi mun ihmeelliset unet ja toinen vetäjistä sano, ett unessa näkyvä talo kuvastaa unen näkijää, ett sellanen ihminen millanen talo. Hmm...aloin miettiin mun unia ja lähes kaikissa niissä oon jossain talossa. Mutt sellanen ihminen mä en taho olla millasissa taloissa oon! Vai onko se sittenki totuus musta, ett sellanen mä oikiasti oon mutt en vaan ite nää sitä koska mulla on niin vääristyny kuva itestä?



Unissa mä oon talossa ja joka kerta pakenen jotain. Unessa mulla on kamala pakokauhu ja jokin ajaa mua takaa, joskus se on joku ihminen joskus joku mitä ei voi nähä. Mutt mun täytyy paeta, joskus se onnistuu joskus ei. Viimeks näin unta jossa kaivoin talon lattian alta kaks mätänevää ruumista ja mulla oli aikaa todella vähän ennen ku tapahtuis jotain. Sait haalattua mätänevät ruumiit ulos metsään ja palasin taloon. Siellä mua odotti joku mies. Mä viiltelin sitä ja se vaan seiso mun edessä ja yritti koskee muhun. Mä viilsin ja viilsin. Muistan vielki millanen ääni siitä lähti kun puukko osui ihoon ja leikkas lihaa. Mä leikkelin sen palasiksi. Sitt heräsin.

Talo jonka mä unessa nään on ulkoapäin punainen puutalo. Se on hylätty ja vanha talo. Siellä on yhä alkeellisia huonekaluja, vanhoja valokuvia ja rikkinäisiä leluja. Siellä talossa on joskus asuttu ja siellä on ollu paljon iloa ja naurua, mutt siellä on tapahtunu paljon pahaa. Seinät on homeessa ja ikkunoita peittää hämähäkin seitit, pölyä on kaikkialla. Kukaan ei halua olla talossa enää, kaikki kiertää sen kaukaa.

 Joskus mä kuljen huoneesta toiseen hätäisesti juosten, joskus ryömin viimesillä voimilla. Veri on tosi yleinen elementti joka unissa toistuu. Usein veressä on joku sänky tai sitt mä.

Mä en halua olla tuollanen talo josta nään unia. Haluan vapautua noista unista. Toivon niin kovasti ett ku jonain kertana pääsen pakeneen talosta pois niin mä pääsisin pois lopullisesti.

Mihin piiloutua?!

 

Voi perkeleen perkele! Nyt alko vastustaan...mulla on marssimurtuma vasemmassa jalassa,sääriluussa. Kipua on ollu jo parin viikon ajan, mutt ajattelin eka ett se menee ohi. Mutt ei, se on vaan pahentunu ja kipua ilmenee jo levossakin. Ja hihhei, mäpä en kertonu siitä ennen eilis iltaa kellekään! Eilen illalla lenkin jälkeen kinkkasin kotona ja varoin jalalle astumista joten beijb huomas asian ja jäin kii! AAARGHH!! Kerroin sitt kivusta ja ett sitä on ollu jo jonku tovin... Se nyt sitt vahtii etten mä pääse lenkille tms. Tiiän kyllä ett jalka tarvii lepoa mutt....AAARGHH!!!

Lenkkeily, etenkin juoksu on mun pakokeino. Se on mun tapa purkaa ulos kaikki paha ja purkaa tunteita. Treenaamisen kautta mä pystyn "hallitseen" tilanteet ja omat asiani (niin oudolta ku se kuulostaakin). Joten ny isko pelko ett miten pysyn kasassa jos en saa juosta ja täytyy varoa kaikkia tärähdys-liikkeitä? Mihin mä saan purettua kaiken? Nyrkkeilyssäkin  mä tarvin mun jalkoja, mutt voisinhan mä kyllä varoa askeltamista...mutt tiiän ettei se multa onnistu. Mä en voi enkä osaa tehä mitään puolella teholla!Voinhan mä kyllä tehä lihaskuntotreeniä, mutt ei sekään oo sama...

Kiukku!

Palasia.

Tänään oli sitt viimenen kerta Kokonainen-ryhmässä ja harmittaa niin perkeleesti sillä tosiaan tuntu ett aloin vasta pääseen vauhtiin ja sain ideasta kunnolla kii. Noh, sovittiin me joulukuun 10. päivälle "seuranta-tapaaminen" ja vetäjä sano, ett siellä voidaan sopia mahollisia uusia aikoja tai jatkoja. Hmm... Tuntuu jotenki hölmöltä...ihan ku oisin turhaan avautunu ja puhunu asioistani/tunteistani sillä liian pian oli aika lopettaa. :/ Vaikka tiiänhän mä ettei mikään oo turhaa ja sain itelleni ryhmästä tosi paljon! Etenki ymmärrystä itteäni kohtaan.

Kun tulin äsken nyrkkeilemästä kotiin, poika sano mummin (eli mun äitin) soittaneen sille ja aikoi tulla huomenna käymään. Kysyin tönkösti "miks?" ja vastaus oli ett haluaa kuulemma tulla kattoon poikani uutta puhelinta ja muutenki käymään pitkästä aikaa etenki ku kuuli ett poika oli ollu sairaana. Viha kiehahti mun sisällä. Mikä helvetin oikeus sillä on tulla tänne???!!!! Mutt mä olin hiljaa. Mä en tiiä haluanko mä nähä sitä. Hitto...mun sisällä on uskomattoman paljon surua, jotain selittämättömän voimakasta tuskaa ja ikävää kaikkea mennyttä kohtaan jota ei voi saaha takas.

                                                     
Pelottaa etten mä tuu koskaan eheäksi, etten mä kerkee koska mua rikotaan nopeammin. Enkä mä halua pojalleni näyttää ett en hänen mummistaan tykkää tai yritä pitää heitä erossa toisistaan. En halua oman vihani viiä pojalta mukavia hetkiä mumminsa kans. Hyvällä lykyllä äitin näkeminen ei hetkauta mua mitenkään, ehkä osaisin suhtautua siihen täysin tunteettomasti. Ehkä ja ehkä...

Kenen oma mun vartalo on?

Painostavat unet jatkuu ja ny parina viime yönä oon hommaillu kaikkee pientä unissani, mikä on mulle täysin vierasta sillä en oo unissakävelijä tai -puhuja. Toissa yönä olin riisunut yöllä itteni alasti. Känny herätti mut 5:20 ja vaatemytty oli mun alla. Mulla oli hiivatin kylmä! Viime yönä olin ottanu kännykkäni yöpöydältä ja laittanu sen beijben tyynyn alle. Ja aamulla heräsin siihen kun känny surisi mun peiton alla. Musta on tainnu tulla tavaroiden jemmailija... :/ Tai ehkä mun "harhamieli" haluaa leikkiä piilosta!

Iltaisin ennen ku alan lukemaan kirjaa ja nukkuuun mulla on tapana lukea netistä Iltasanomien ja/tai Iltalehden uutisia ja tein niin myös eilen. Silmiin osu uutinen entisestä lapsimorsiammesta joka oli kaapattu naimisiin. Luin artikkelia ja löysin itsestäni paloja siitä tarinasta. En voinu lukea sitä ihan loppuun saakka sillä kroppa alko taas reagoimaan. Mua ei pakotettu naimisiin, mutt multa vietiin oikeus päättää ja oikeus vapauteen. Mut myytiin toisten käyttöön, mun kehon kautta toinen sai velkansa anteeksi. Mä en tienny mikä mun hinta oli tai kuinka paljon velkaa mulla kuitattiin...onko sillä ny niin väliäkään. Mä vaan mietin ja mietin...ett miks.

Tunnistan kostavani vartalolleni kaiken paskan ja kaikki vastoinkäymiset mitä eteen tulee. Ennen mä näännytin itteni, rääkkäsin kuihtumispisteeseen, oksensin ruoat. Sitt viiltelin, viiltelin ja viiltelin...ja kielsin iteltäni kaikki nautintoa tuottavat asiat kuten ruoka ja herkut, oksentelin ja viiltelin. Olin ällöttävä ja kuvottava! Nykyään en viiltele (vaikka mieli sitä kaipaakin ja ikävöi) mutt mun on pakko liikkua ja laittaa kroppa töihin. Mun on pakko "muokata" vartalosta mun mieleinen, siks treenaaminen on yks harvoista asioista jotka tekee mulle hyvän olon. Sitä kautta un on ees vähän helpompi tulla toimeen itteni kans.Pääsenköhän mä koskaan eroon tästä kostamisesta omalle vartalolle?

Tänään on viimenen kerta Kokonainen-ryhmää. :( Oon surullinen siitä ja tuntuu ett ryhmä loppuu ennen ku se ehti kunnolla ees alkaa. Toi kuus kertaa mitä se on kestäny on aivan liian lyhyt. Tai sitt musta vaan tuntuu siltä, sillä pari ekaa kertaa meni mulla rohkeuden keräämiseen jotta mieli uskaltaa vähän avautua ja vapautua. Joko ryhmä oli liian lyhyt tai mä oon liian hidas.

Illalla meen hakkaan säkkiä, eli nyrkkeilyilta on tiedossa! IHANAA!! Se tekee niin gutaa!